Yksin armosta

Herran Jeesuksen Kristuksen armo, Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen osallisuus olkoon meidän kanssamme.

                                   Teksti: Matt. 20:1-16

Pakkasen ja viimojenkin lävitse pilkahtaa valon lisääntymisen myötä jo uuden kevään koitto. Ja sehän on kuin voittoa kohti kuljettaisiin. Myös etenevä kirkkovuosi viestii samaa. On tultu Septuagesimasunnuntaihin. Lasketaan aikaa pääsiäiseen. Siihen on kuljettava pitkäperjantain kautta. Silloin Herramme ja Vapahtajamme hankki meille armon. Ja meidän puolestaan on tarpeen harjoittautua armon käsittämisessä. Yleisenä ajatteluna kun näyttää olevan: armoa ei pyydetä eikä sitä anneta. Siinä ilmaistaan inhimillinen ylpeys tuhoisimmillaan.  Ja siinä jätetään huomiotta suurin ja tärkein elintarpeemme tämän elämämme aikana.

Mutta sitten joudumme huomaamaan senkin armoa kutistavan tekijän, kuinka koetamme sen  maksaa. Tavalla ja toisella se koetetaan ansaita. Eiköpä tämä nosta päätään erityisesti silloin, kun jo aletaan tajuta sen tarpeellisuus ja samalla oman itsen syntisyys. Armon kyllä tarvitsen. Muutoin en selviä. Mutta eikö Jumala jo suutu minuun, kun aina vain rikon Hänen tahtoaan samoissa kohdissa? Tähän johtopäätökseen tulemme tietysti siitä, että me ihmiset emme tahdo sietää toisiamme. Täällä kyllä katsotaan, kuka on heikko missäkin kohdassa. Sen nojalla häntä sitten halveksitaan, kiusataan, käytetään hyväksi, poljetaan mahdollisimman alas, pidetään kelvottomana, suljetaan ulos yhteisöstä. Mittaamme Jumalaa ihmismitoin ja tulos on nähtävissä.

Ja sitten näkyy aina vain se, kuinka koetamme maksaa saamamme lahjan, hyvyyden. Keskinäinen antaminen ja saaminen on pidettävä tasapainossa. Se on varmasti hyvää ja mielenkiintoista, virkistävää vuorovaikutusta. Mutta lahjoista ei silloin enää olekaan kysymys. Joka ei näihin suorituksiin syystä tai toisesta yllä, putoaa pois. Ja kuitenkin Jeesus kehotti antamaan niille, jotka eivät kykene maksamaan takaisin. Näin saisi itsekäs minämme pikku hiljaa tarpeellisia kolauksia.

Meidät tarkoitettiin kasteemme kautta kasvamaan taivasten valtakunnan kansalaisuudessa. Elämme nyt kuitenkin täällä maan päällä kovin  toisenlaisessa kansalaisuudessa. Siksi Jeesuksen on opetettava uutterasti meitä noiden nyt näkymättömien näkemiseseen. Tehokas opetus on havainnollista. Siksi Jeesus kuvittaa silmiemme eteen asiaansa kohta kohdalta. Hän noutaa apuneuvonsa kuulijoidensa läheltä. Toisinaan Hän vie seuraamaan leipuria ja hapatteen käyttöä. Kalastus siellä Gennesaretin järvellä oli ihmisten arkipäivää. Sen työn avulla Hän valottaa valtakuntansa olemusta, joka tavataan jo nyt. Näiden lisäksi Hänellä on varastossaan paljon välineitä. Merkillistä on, että lähimmäisten mahtavuuden ja pätevyyden sivuuttamilla ihmisillä on pysyvä sijansa niin Jeesuksen kuulijoissa ja seuraajissa kuin myös Hänen opetustensa sisällössä. Tämä enteili todellista uutta.

Tänään Hän kiinnittää huomiomme siihen, miten perheenisäntä hakee työmiehiä pellolleen. Hän pani toimeksi jo ”varhain aamulla”. Työpäivä alkoi, ”kun koko itäpuoli taivasta oli valoisa Hebroniin asti”. Näin rabbit sen määrittelivät. Ja työpäivä päättyi ensimmäisten tähtien ilmestyessä taivaalle. Nyt isäntä palkkasi väkeä viinitarhaansa. Se oli suullinen sopimus ilman suurempia muodollisuuksia. Denari oli hyvä päiväpalkka tuohon aikaan.

Mutta sitten ilmenee, että tarvitaan lisää työvoimaa. Kello yhdeksän tienoilla hän palkkaa seuraavat, jotka seisoskelivat torilla joutilaina. Heille luvataan se, mikä on kohtuus. Älkäämme tässä miettikö ihmisten ”oikeus ja kohtuus” –käsityksiä, sillä kyse on nyt Jumalan ehdottomasta vanhurskaudesta, joka kerran ilmestyy vallassaan ja täyteydessään tehden tyhjäksi ihmisten vastaväitteet.

Työmiehet noudattivat kutsua. Mutta lienee ollut kiireinen korjuuaika, kun isäntä lähtee jälleen kellon ollessa 12 ja edelleen sen ollessa 15 tienoilla. Vielä kello 17 paikkeillakin isäntä hakee työväkeä ihmetellen, että he kaiken päivää oleilevat joutilaina. Mutta kun ei ole työtä, niin ei ole.

Viimein tulee ilta, jolloin palkat maksetaan, ”päivämies palkitaan”, kuten virsi toteaa. Lain mukaan niiden maksua ei saanut viivyttää. Nyt viime hetkellä tulleet kokevat iloisen yllätyksen saadessaan täyden päiväpalkan. Isäntä osoitti teollaan hyvyyttä. Näiden viimeksi tulleidenkin piti elättää perheensä. Tässä ei annettu ansion vaan tarpeen mukaan.

Tällainen menettely on tietysti meidän tavalliselle ajattelullemme täysin vierasta. Työnantaja ei saa tehdä omallaan ”mitä tahtoo”. Kehittyneessä yhteiskunnassa tulevat lait vastaan. On mahdottomuus, että tuntiperusteisessa palkkauksessa samanlaisessa työssä tunti vastaisi koko työpäivää. Sitä voisi nimittää vaikkapa mielivallaksi. Mutta Jeesus opettaa tässä nyt taivasten valtakunnan salaisuutta, ikuisesti kestävään elämään tulemista. Ja sitä ei ratkaise meidän tekemisemme. On toinen, joka teki meidän edestämme, astui siinä meidän tilallemme.

Ihminen ajattelisi, että aamulla tulleille annettaisiin edes jonkinlaista ”hyvän miehen lisää”. Mutta he saavatkin juuri sen denarin, mikä oli luvattukin. Osasivatko he iloita noiden myöhään tulleiden puolesta? Eivät osanneet enempää kuin tuhlaajapojan veli osasi iloita veljensä paluusta. Aletaan päästä kysymykseen, miksi publikaanit ja portot menevät Jumalan valtakuntaan ennen niitä, joiden uurastus, pätevyys, suoritus oli aivan kiistatta suurempi.

Isännän ratkaisu ei siis tyydyttänyt niitä, jotka olivat ”kantaneet päivän kuorman ja helteen”. He pitivät sitä vääryytenä, kun yhden viileän iltatunnin tehneet saivat saman kuin he 12 tuntia uurastaneet. Päivä alkoi epäilemättä hyvin, kun päästiin töihin. Ja se mikä aamulla oli vielä hyväksyttävä ja hyvä palkka, olikin nyt muuttunut vääryydeksi. Sen sai aikaan vertailu. Ja täällähän osataan vertailla. Ja usein se tapahtuu oman itsensä korottamiseksi. Kaikkea ei toki sanota ääneen. Se olisi huonoa mainosta. Mutta on yksi, joka kuulee epäsuopeat ajatuksetkin.

Isännällä oli siis vastaus vihaisille palvelijoilleen. Hän aloittaa puhuttelulla ”ystäväni”. Näin puhutellaan evankeliumissa miestä, jolla ei ollut häävaatteita (Matt. 22:12). Niin puhutteli Jeesus Juudas Iskariotia, joka oli tullut paha mielessä Jeesusta suutelemaan (26:50). Näin ilmenee, kuinka Jumala rakastaa niitäkin, jotka eivät ole Hänen tahtoaan täyttäneet. Isäntä muistuttaa sopimuksesta, jonka hän on täyttänyt. Eikä nurisijakaan ole sitä rikkonut.

On toki kiistaton tosiasia, että toiset saavat aikaan enemmän kuin toiset. Näin se näkyy myös taivasten valtakunnan työsaralla. Eikä Jumala halveksi taakankantamista. Mutta mitään oikeusvaatimuksia Hän ei hyväksy sen pohjalta. Sanotun perusteella kapinallisilta riisutaan aseet. Pelkkä kuuliaisuus ei vielä oikeuta etuoikeuksiin. Me saamme elää palkan toivossa ja odotuksessa mutta emme vaatimuksessa. On kyse armopalkasta.

Jeesus avaa itse asiassa vanhan kertomuksen uudella tavalla. Rabbitkin puhuivat kuninkaasta, jonka eräs palvelija oli työskennellyt vain kaksi tuntia ja saanut silti saman palkan kuin muut. Tämä johtui siitä, että palvelija oli kahdessa tunnissa tehnyt työt yhtä paljon kuin toiset päivässä. Juutalainen ajattelu piti tiukasti kiinni siitä, että Jumala korvaa kullekin suhteessa suoritukseen. Jeesus kumoaa tällaisen ansionkeruuopin. Palkka, joka täällä tehdyistä suorituksista tulee, on joka tapauksessa armopalkka (Luuk. 17:10). Ihminen ei siis voi seistä Jumalan edessä oikeutettuna sopimuskumppanina. Päivän evankeliumissa painottuu isännän tahto antaa viimeisille sama kuin ensimmäisille. Hänen tahtonsa on vapaa.

Jumalan hyvyyttä, Hänen suosiotaan, armoaan ei siis hankita edes päivän kuorman ja helteen kantamisella. Hänen merkillinen rakkautensa ei katso henkilöön. Se tuli jopa ristillä kituvan, elämänsä väärin eläneen ryövärin osaksi, kun Hän sitä pyysi Jeesukselta. Vapahtaja siinä keskimmäisellä ristillä riippuessaan vielä armahti häntä. Nyt tähän nojaten meissä elävä vanha, Jumalan tahtoa vastustava minämme voi ryhtyä keinottelijaksi, harjoittamaan taktista viimeiseksi jättäytymistä.  Armonhan voi sen mielestä saada vielä viime hetkellä. Odotetaan vaikkapa sinne yhdenteentoista hetkeen ja vielä senkin yli. Sitten riennetään palkkaa hakemaan, kun kerran isäntä on noin hyvä ja maksaa saman.

Mutta voi pimeyttä. Mistä tiedät, kuinka kauan aikaa riittää? Jumalan kello käy toisin kuin mitä me ihmiset kuvittelemme. Ja mistä tiedät, oletko enää myöhään palkattavien joukossa. Huomasimmehan evankeliumista, että johto oli isännän. Hän kutsui. Hän haki väen pellolleen oman tahtonsa mukaisesti. Epäilemättä oli jossain vielä muitakin, jotka olisivat tarvinneet kutsun, mutta se jäi saamatta. ”Sen tähden, niin kuin Pyhä Henki sanoo:´Tänä päivänä, jos te kuulette Hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne,…´” (Hebr. 3:7-8).

Ansiotta saatavasta armosta on kauan saarnattu. Niinpä näyttää siltä, että omien ansioiden karttumisen pelossa olisi ansiottomuudesta tehty uusi ansio. Tällöin annetaan vanhalle Aatamille suitset ja niin saavat inhimilliset himot ja halut velloa estoitta ja riettaasti. Kyllä tulee ansioille vastapainoa, mutta se johtuu siitä, ettei tunneta syntiä. Kun Pyhä Henki saa Jumalan lain kautta näyttää syntisyytemme, ei tarvita erityisiä toimia sen lisäämiseksi.

Tie on siis varsin kaita, kuten jo huomaamme. Nyrjähtää voidaan puoleen tai toiseen. Jumala ei tee tyhjäksi ensimmäisten taakankantamista. Eikä Hän myöskään lue hyveeksi joutilaana oloa, ja jopa velttoutta ja välinpitämättömyyttä. Ei Hän viimeisiäkään sillä perusteella palkinnut, että he olivat torilla kuluttaneet aikaansa kuin tyhjäkäynnillä.

Palkka tulee valituille siksi, että Jumala niin tahtoo. Jumalan tahdon ehdoton itsenäisyys ja sen uskominen sekä oikeudenmukaiseksi että rakastavaksi, on kristillisen uskon ainainen pahennus. Harhaan ovat siis vaarassa mennä niin lakihenkiset fariseukset kuin myös ns. yksin armosta elävät laista vapaat kristityt. Ensin mainitut korostavat  oman tekemisen merkitystä, viime mainitut niiden puuttumista.

Missä siis on vika?  Vika on siinä, että askarrellaan liiaksi vaakasuorassa tasossa, ihmisen teoissa tai tekemättömyydessä eikä katsota Kristukseen. Hänen työnsä Jumalan tahdon täyttämiseksi me ennen muuta tarvitsemme. Hänen kuolemansa ristillä tarvittiin syntiemme sovitukseksi. Hän osti meidät vapaiksi. Vai eikö tämä meille kelpaa? Hänet herätettiin kuolleista ja Hän astui taivaaseen avaten seuraajilleen ihanan toivon näköalan.

Meidän Herramme siis edelleen kutsuu työntekijöitä, siis seuraajia itselleen. Hänen viinitarhansa on jo levinnyt maailmanlaajuiseksi. sen hyväksi tehdään työtä maalla ja kaupungeissa, tehtaissa ja toimistoissa suun todistuksella ja käden työllä tämän kaiken lähtiessä Jeesukselle antautuneista sydämistä. Kun Hän kutsuu elämään todellisesti yhteydessään, se merkitsee, että kuuntelet Hänen ääntänsä ja päästät sen sydämeesi asti.

Ja Hän vieläkin kutsuu. Olitpa kuinka epävarma tai turhautunut, monenlaisten kiusojen ja vaivojen ahdistama, pääset palvelemaan parasta Isäntää. Kun kutsu tulee kohdalle, älä sitä torju vaan tartu siihen. Hän sanoo:”Menkää tekin minun viinitarhaani”. Hän teki pelastavan työnsä. Siihen katsomme ja pyydämme saada kiitollisuudella tehdä Hänelle palveluksemme. Elävä usko Jeesukseen ei tahdo jäädä toimettomaksi, vaan pyrkii palvelullaan auttamaan muitakin saadun armon osallisuuteen.

Velvollisuudentunto sekä siitä johtuva huolellinen uutteruus tuossa työssä on sinänsä sitten aivan hyvää, mutta ilman Kristuksen jakamaa rakkautta siinä tullaan kovasydämisyyteen, jossa ei ole tilaa muille kuin kenties niille, jotka kutakuinkin pärjäävät kilpailussa. Tarvitaan valvomista, jotta ei tultaisi pahan pettämiksi, vaan pysyttäisiin Jeesuksen johdossa.

 Tämän maailman olemukseen kuuluu päteminen ja sen tarve. Mutta enemmän tarvittaisiin armahtavaa laupeutta. Tarvittaisiin paneutumista niiden osaan, jotka eivät pysty loistamaan suorituksillaan ja jotka kerta toisensa jälkeen kokevat tappioita, jotka kristityn vaelluksessakin kompastelevat tahtoen kuitenkin nousta.  Sellaisten hyväksymisessä ihmisiksi ja lähimmäisiksi avautuisi samalla Jumalan mielenlaatu. Avautuisi se armo, joka ottaa vastaan senkin, joka ei todellakaan voi vedota mihinkään olemisensa tai tekemisensä laatuun enempää kuin määräänkään.

Meidän ihmisten rajallisuus kyllä tulee vastaan. Tulee sielläkin, missä se koetetaan kätkeä hyvän julkisuuskuvan alle piiloon. Jumalalta tulevaa aivan lahjaksi saatavaa armoa tarvitsemme kaikki. Mitä enemmän tämän huomaa ja joutuu tunnustamaan, sitä vähemmän on varaa lausua epäsuopeita arvioita toisista ihmisistä. Voidaan vain murheella ihmetellä, miten kovin monet tulevat toimeen ilman Jumalan sanaa ja näin ollen sieltä avautuvan armon todellisuutta. Mutta Jeesuksen palkkaamina sekin murhe saadaan muuttaa rukoukseksi, jotta kerran olisimme perillä, Herran antamana ihmeenä – yksin armosta , yksin Kristuksen tähden vain Häneen uskoen ja luottaen.