SALE ET SOLE

SALE ET SOLE

Naulat ja puhvelihärät kulkevat pitkät matkat saadakseen nuoleksia suolajärkäleitä, mutta ne eivät kulkisi askeltakaan suolattoman kiteen vuoksi.  Kuvausta käyttää saarnaaja Intian valtateiltä, Stanley Jones ja kirjoittaa: ”Nykyaikaisen kristillisyyden tärvelee sen halu esiintyä valona samalla, kun se on haluton olemaan suolana…Uskonto, jonka piti pelastaa maailma hyödyttömyydestä, voi itse muuttua maailman hyödyttömimmäksi asiaksi.  Usein ei uskonnon hylkiminen johdu ihmisten pahuudesta, vaan uskonnon arvottomuudesta.  Kirkkojen häviö ei johdu useasti niinkään paljon siitä, että ihmiset ovat uskonnottomia, kuin siitä, että kirkot itse ovat mauttomia ja arvottomia….Ei ole kysymys siitä, saadaanko ihmisiä kirkkoon, vaan siitä, saadaanko kirkkoihin suolaa.  Jos sitä on, tulevat ihmisetkin.”  Mautonta, väritöntä, suolatonta kristillisyyttä ei kannata pitää esillä.

Vuorisaarna on värin ja maun,  iloisen erilaisuuden ylistys.  Totuuden nimessä on sanottava tämäkin:  Heti ensimmäisissä puheissa on aiheena vainot ja vastukset Jeesuksen nimen tähden.  Tällaisessa seurassa nyt ollaan.  Oletko mukana?  Ennen kuin vastaat, kuule vielä tämä:   ”Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.  Niinhän vainottiin profeettojakin, jotka elivät ennen teitä.” (Matt 5:12)  Profeetat olivat upeinta, mitä juutalaiset tiesivät.  Tosin viimeisen profeetan Malakian jälkeen heitä ei ollut.  Viisisataa vuotta taivas vaikenee.  Nyt Jeesus rinnastaa opetuslapset profeettoihin.  Sama Jumala, joka teki työtä profeettojen kautta ja oli heidän kanssaan, toimii nyt opetuslasten kautta.  Rohkenetko kuulija jatkaa ajatuksen kulkua ja tajuta että tämänkin ajan Jumalan lapset saavat liittyä Miikan ja Aamoksen ja muiden profeettojen ja Pietarin ja Paavalin ja muiden apostolein seuraan.  Ihmeellinen on Jumalan lasten, pyhien yhteys!

Mutta kuka voisi herjoista ja vainoista, valheista ja panetteluista iloita ja riemuita?  Romantisointi sikseen!  Valtaosa vaivasta ja vastuksesta ei tule vanhurskauden ja Jeesuksen nimen tähden, vaan omasta syystämme, puutteistamme ja vioistamme.  Ne on hyvä kohdata sellaisinaan liiemmin hengellistämättä, omana syynämme.  Mutta palkka, sanankuulijat palkka, se, mitä kaikesta tästä jää käteen, viimeisen viivan alle, kun lopputilitys tehdään,  sen Herra sanoo ujostelematta ilon ja riemun aiheeksi!  Tarvitaan näkökulman laajennus: Taivaan tiliin!  Mitä kertyy ”taivaan tiliin” ja sinne ei kykene kartuttamaan näköjään mitään, joutumatta täällä kaltoin kohdelluksi.  Mutta mistä iloitsevat ne, jotka onnistuvat kristillisyydessään siinä määrin, että kansan hallitusmiehet ja ylipapit heitä kiittävät eikä pahan puhumiseen ja vainoihin ole aihetta? 

Vuorisaarnan Kristus raamittaa sanomansa suuriin yhteyksiin toteamalla, kun puhun teille suolasta ja valosta, muistakaa Raamatun profeettoja ja taivaan tiliä.

Vuorisaarnan alussa Jeesus on kuvannut millaisia ovat ne, joita taivas onnittelee.  Nämä hengellisesti köyhät, murheelliset, hiljaiset, nälkäiset, janoiset, armahtavat, puhdassydämiset rauhantekijät, joita kutsutaan Jumalan lapsiksi ja joita vanhurskauden ja Jeesuksen tähden herjataan ja vainotaan, ja joista puhutaan valheellisesti kaikkea pahaa, ovat kuitenkin maan suola ja maailman valo.  Jumalan lapset vaikuttavat maailmassa suolan ja valon tavoin: säilyttävät arvokkaan, estävät mätänemisen, tuovat maun elämään ja ovat maailman valona edistyksen kärkijoukkoa.  Ehkä tosi vaikuttajia onkin katsottava vähän eri suunnalta kuin mihin on totuttu.  Vielä maailmaa pitävät pystyssä Jumalan käskyt ja kristittyjen rukoukset, vaikka maailma pyrkii eroon edellisistä ja halveksii jälkimmäisiä.  On maailmantalouden lama, mammona hallitsee ja lapset ja vanhukset ovat heitteillä.  Pitäisikö nyt kääntyä pastoreiden puoleen ja kysyä, mitä meidän pitäisi tehdä?  Sanoisivatko he: ”Näin sanoo Herra.  Eikö se, joka lankeaa, nouse jälleen?  Eikö se, joka kääntyy pois, käänny takaisin?  Miksi kääntyy tämä kansa pois ainaisessa luopumuksessa?” (Jer 8:4,5)  Vai onko pastoreiden sanoma joukko sekavia kysymysmerkkejä?  Ei ole mitään kääntymystä, sillä ei ole mistä ja mihin kääntyä.  Ei ole muutosta, sillä ei ole, mihin muuttua.  Kun hylätään Raamatun sana, jäävät vain sanat, jaaritukset.

Suomalaisena ainakin minä olen ajatellut ylemmyydentuntoisesti isänmaatani puhtauden, turvallisuuden ja rehellisyyden tyyssijana.  Kaikesta päättäen maa, meri, ilma ja ruoka eivät täällä ole yhtään sen puhtaampia kuin muuallakaan.  Häviämättömät ydinjätevarastot säilömme tulevien sukupolvien huoleksi.  Tämä maa on turvaton väkivallan maa kohtujen lapsista vanhuksiin saakka.  Viimeistään järkyttävät koulusurmat herättivät unilta tajuamaan, että täällä on paha olla, täällä tehdään pahaa.  Olemme kavahtaneet monissa maissa vallalla olevaa korruptiota.  Mutta kaikki on kaupan myös meillä ja lahjukset ovat maan tapa.  Täällä pohjolassakin, siniristilipun alla elämä pimenee ja mätänee.

”Missä on kuriton kansa, siellä on epäpyhä papisto.” (Krysostomos)  Jos kristityn nimeä kantava kansa tietoisesti pyrkii eroon kristillisistä elämänarvoista, niin kuin sanotaan arvoneutraaliksi, ja jälki on sen mukaista, ei syytä olekaan etsittävä ensisijaisesti maan parlamentista, vaan kirkoista ja kristillisyydestä.  Suola on menettänyt makunsa.  Suolan erityisluonne ja voima on siinä, että se on oleellisesti erilaista kuin aine, johon sitä laitetaan.  Kristityn nimeä kantavat ovat menettäneet iloisen erilaisuutensa.  Saatat ajatella, että uskovaiset ovat niin pienenä vähemmistönä, ettei heidän vaikutuksensa riitä.  Tunnethan kuitenkin suolan voiman.  Usein makuun riittää muutama suolamurunen.  Ei edes Jumala voita paholaista kaikkivallallaan ja muutoinkin pahan voittaminen voimalla on Raamatulle vieras ajatus.  Kristus voittaa kärsimällä, kuolemalla ja sovittamalla.  Ratkaisevaa ei ole määrä, vaan maku, sisältö.

”Jos suola menettää makunsa.”  Suolahan on vanha mauste, mutta yhä sama ja välttämätön. Kun on kysymys kirkon opetuksesta ja siitä, mikä on oikein, me valpastumme välittömästi, jos kuulemme väitteen, että joltakin kohdalta Raamatun sana on vanhentunut eikä siksi ole voimassa enää nykyisin.  Kristityt ja heidän kirkkonsa on kautta aikojen kohdannut kaksi voimakasta kiusausta: Joko mukautua ympäröivän maailman ajatteluun ja elämäntapaan ja tarkistaa opetustaan, tai vetäytyä pois pahasta maailmasta ja viedä valonsa omiin ystäväpiireihin. 

Mutta suola menettää makunsa, jos sitä ei puhdisteta, vaan siihen sekoittuu vieraita aineita.  Otan esimerkin mielestäni kirkolle vieraasta aineesta tai peräti ideologiasta, jonka lipun kantajaksi kirkko on valjastettu.  Jokaisen ihmisen ehdoton arvo ja tasa-arvo suhteessa muihin ihmisiin on aina ollut kristityille selviö Jumalan luomistyön, jokaiseen kohdistuvan rakkauden ja Kristuksen lunastustyön perusteella.  Tällä kristillisellä ihmisarvon kunnioituksella on ollut mittaamattomat vaikutukset.  Sitten evoluutioteoriat riistivät luomisuskon ja markkinatalous nosti arvoon tekevän ja tuottavan ihmisen.  Ihmisen arvo perusteltiin sillä, mitä ihminen tekee.  Ihmiset ovat tasa-arvoisia, kun he tekevät samoja asioita.  Nainen on tasa-arvoinen miehen kanssa vasta sitten, kun hän tekee samoja asioita kuin miehetkin.  (Voiko olla naista halveksivampaa ja syrjivämpää ajatusta?) Uusi tasa-arvomalli sai työttömät tuntemaan itsensä ihmisarvonsa menettäneiksi, koska heillä ei ollut enää tekemistä.  Isän ja äidin tehtävät niin kodeissa kuin kirkossakin ovat sekaisin ja kriisissä.  Uuden tasa-arvomallin kanssa kirkko on suurissa vaikeuksissa kysymyksessä homoparien siunaamisesta tai ottamisesta kirkon työhön.  Tämä kristillisyydelle täysin vieras tasa-arvomalli on vaarassa surmata pian aikojaan suorittamisen kannalta hyödyttömät vanhukset ja sairaat.  Ja huomatkaa kaikki tämä seurauksena vain pienestä ihmisarvon perustelun muutoksesta raamatullisesta perusteesta markkinatalouden ja mammonan suosimaan perusteeseen.  Se, jonka olisi pitänyt olla valona ja suolana, onkin yhtäkkiä kiihkein vieraan lipun heiluttaja.  Maku on menetetty.  Kysytään, voiko kirkolla olla yhteiskunnan arvoista poikkeavaa etiikkaa?  Eikö vastaus ole: täytyy olla.  Kuinka kirkko muutoin voisi olla toivon airueena, viestinä muutoksen ja erilaisen elämän mahdollisuudesta.  Ihmiset hylkäävät suolansa menettäneen kirkon mauttomana ja tarpeettomana.  Kristittyjen piti vaikutuksellaan täyttää maailma, mutta nyt maailma onkin täyttänyt vaikutuksellaan kirkon.

Ilmestyskirja kuvaa eteemme vastenmielisen näyn portosta eli kristityn nimeä kantavasta luopiokirkosta, joka rakentaa kansan, valtaapitävien ja rahan varaan, mutta on uskoton Herralleen ja hänen sanalleen.  Ulkonainen loisto ei kykene peittämään sen tyhjyyttä.  Se sortuu yhdessä Baabelin eli sellaisen ihmisten luoman maailmanjärjestyksen kanssa, jossa ei ole tilaa Jumalalle.  Luopiokirkolle vastakohtana kuvataan Herralleen uskollinen vainottu kirkko, jolla on kaksi tuntomerkkiä.  Mainitaan toistuvasti:  He pitävät Jumalan käskyt ja Kristuksen uskon.  (Ilm 12:17; 14:12)

Voidaan panna merkille, että vuorisaarna on Jeesuksen selitys Jumalan antamaan kymmeneen käskyyn.  Juuri Jumalan käskyihin ja fariseusten vanhurskautta ”paljon suurempaan vanhurskauteen” perustui se iloinen erilaisuus ja siis suolaisuus ja valoisuus, joihin Jeesus rohkaisee ja kutsuu.  ”He pitävät Jumalan käskyt” ei merkitse, että he täyttävät ne, sillä vain yksi on täyttänyt Jumalan tahdon kaikessa.  Mutta he pitävät käskyt voimassa yhä meitä jokaista tarkoittavina.  Kristuksen usko merkitsee sitä, että Jeesus on sijaisenamme täyttänyt Jumalan tahdon ja kärsinyt rangaistuksen meidän pahuutemme tähden.  Ihmisten kesken voidaan sopia, mutta Jumalan edessä tarvitsemme sovittajan.  Armon saa jokainen, joka turvautuu ja uskoo Jeesukseen.

Ei meissä ole valoa ja vastauksia ihmisten kysymyksiin ja ongelmiin, mutta me osoitamme häntä, jolla on.  Jokaisella kristityllä on Jumalan sana.  Siksi Jeesus sanoo meitä maan suolaksi ja maailman valoksi.

Kun on kysymys uskovaisten ja heidän hyvien tekojensa näkymisestä maailmassa, meitä hämmentää vuorisaarnan ristiriitaiselta tuntuva opetus.  Jeesus sanoo: ”Näin loistakoon teidän valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne.” (Matt 5:16)  Mutta vain vähän myöhemmin Jeesus sanoo: ”Varokaa tuomasta hurskaita tekojanne ihmisten katseltavaksi, muuten ette saa palkkaa taivaalliselta Isältänne.” (Matt 6:1)  John Stott vuorisaarnan selityksessään nimeltä ”Vastavirtaan” kirjoittaa, että ristiriitaa ei ole, vaan että kristityn tulee olla huomaamaton silloin, kun tuntee houkutusta olla näkyvä ja silloin tulee näkyä, kun tuntee kiusausta olla piilossa.

Uskonpuhdistuksen muistopäivänä palautamme mieleen Martti Lutherin opetuksen niistä kahdesta asiasta, joista evankeliumi opettaa: Kristusta ja hänen esikuvaansa, kahdenlaisia hyviä tekoja, toisia Kristuksen hyviä tekoja, joiden perustuksella me uskossa tulemme autuaiksi ja toisia omia hyviä tekojamme, joista lähimmäisemme saa avun. (Kirkkopostilla I, 296, 298)  Kristuksen teot olkoot näkyvillä.  Hän on lampunjalassa loistava valo.  Jeesusta ylistäköön uskon todistuksemme.  Toisin kuin kirkkomme, joka mielellään esittelee, mitä kaikkea hyvää se tekee, olkoot omat apumme, almumme ja rukouksemme piilossa.  Kyllä iloiset lähimmäiset niistä kertovat riittävästi. 

Ylhäällä vuorella näkyvä kaupunki olkoon se Kristuksen kirkko, jolla uskonpuhdistajan mukaan on näkyvät tuntomerkkinsä, joista se tunnistetaan ja nähdään.  Näitä kirkon tuntomerkkejä ovat: Sillä on Jumalan pyhä sana, pyhän kasteen sakramentti, pyhän alttarin sakramentti, julkinen avainvalta, sillä on virkoja, joihin se kutsuu ja vihkii kirkonpalvelijat, sillä on rukous ja Jumalan julkinen kiittäminen ja ylistäminen, ja seitsemänneksi tunnemme ulkonaisesti pyhän kristillisen kansan pyhän ristin pyhyydestä eli siitä, että se kestää kaikki onnettomuudet ja vainot, kaikki kiusaukset ja pahan.   ”Kristikansa pysyy lujasti Kristuksessa ja Jumalan sanassa ja kärsii siis Kristuksen tähden.” 

Voi hyvinkin olla, että kirkkomme ns. viidennessä herätysliikkeessä, johon Raamattuopistokin luetaan, on siinä määrin korostettu sydämen uskoa ja toimellista yksilöhurskautta, että Kristuksen kirkon sen merkeistä tunnistettava näkyvyys ei ole ollut ylhäällä vuorella olevan kaupungin luokkaa.  Neljännesvuosisadan kirkossa käyty kiista pappisvirasta, evankeliumin opista, oikeista jumalanpalveluksista ja viimeksi oikein toimitetusta kasteesta ja ehtoollisesta on kuitenkin ravistellut vitoslaisetkin ymmärtämään aiempaa selkeämmin alttarin ääreen kokoontuvan Jumalan kansan yhteisöllisyyden merkityksen.  Tästä Raamattuopiston on nöyrästi ja rohkeasti jatkettava eteenpäin suolana ja valona – Jumalan armosta.