Rippileiri ja kirkastusvuoren näkymät

”Isä, pyhitä meitä totuudessa. Sinun sanasi on totuus.”

Rippileiri ja kirkastusvuori

Takana on kymmenen päivää rippileiriä, ja ainakin minulle unohtumaton kokemus. Saimme viettää – evankeliumia lainaten – kymmenen päivää kirkastusvuorella, tietyssä mielessä ”yksinäisyydessä, pois toisten luota” (Mark. 9:2) Sitähän rippileiri on. Tavallisesta arjesta pois hyppäämistä ja pysähtymistä uskon asioiden ja elämän äärelle. Monelle mahdottoman tuntuisia asioita etukäteen: Ei facebookia, ei pakollisia tv-sarjoja, ei harrastuksia, eikä ainakaan kaikkia kavereita. Mutta uskoakseni rippileiri näytti meille sen, mitä suosittelen teille vanhemmille ja sukulaisillekin. Kun laittaa elämästään pois toissijaisia asioita, joita ilman muualla maailmassa selvitään vallan loistavasti, tulee aikaa ja tilaa tärkeämmille. Esimerkiksi televisiosta voi aloittaa. Ei jalkapalloa, ei salkkareita, ei uutisia joka tunnille... Monelle mahdottoman tuntuisia asioita etukäteen, mutta tosiasiassa aika- ja ajatusrosvoja, jotka vievät ihmisiä etäämmälle Jumalasta ja tosistaan.

Evankeliumissa ollaan tänään kirkastusvuorella. Jeesuksen jäljissä kolmen lähimmän opetuslapsen irtiotto arjesta ja tavallisista kuvioista vei kirkastusvuorelle, näkemään aiempaa kirkkaammin ja selvemmin, mistä uskossa on kysymys. Vertaan taas tekstiämme rippileiriin ja huomaan ajattelevani, että parhaimmillaan se on kirkastusvuori. Nimittäin mitä kirkastusvuorella tarkasti ottaen tapahtuu? Siellä opetuslapset saavat nähdä Herransa kirkastettuna, taivaallisessa kirkkaudessaan. Siellä heidän sydämiinsä painuu taivaallinen viesti: ”Tämä on minun rakas poikani, kuulkaa häntä!” (Mark. 9:7)

Jos rippileirillä elämän todellinen perusta ja päämäärä kirkastuu Jeesukseen Kristukseen, silloin rinnastus ei ole aasinsilta, eikä liioittelua. Ja uskon, että tällaisia kirkastumisen hetkiä saimme Hakoniemessä kokea. Se, minkä joku oli ennenkin tiennyt, tuli uudella tavalla kohti ja eläväksi. 

Viimeinen lukko

Ja kuulkaa, tätä kirkastumista me kaikki tarvitsemme! Nyt vien sinut – vähän saarnalle epätyypillisesti – korttipöytään. Sinne, missä leirin vapaa-aikana toisinaan istuimme. Opin nuorilta uuden korttipelin, ryöstön. Pelin ideana oli koota mahdollisimman paljon samaa maata olevia pareja. Jatkuvana vaarana oli se, että muut ryöstävät kokoamani parit. Saamalla vaikkapa kuningasparin, olin hyvissä pisteissä kiinni, kunnes seuraava pelaaja tuli ja ryösti korttini kädessään olleella kuninkaalla. Ainut tapa varmistaa hyvät pisteet, oli kerätä kaikki neljä kuningasta ja lukita saaliinsa. Niinpä pelin ratkaisu nähtiin  viimeisillä kierroksilla. Se, joka teki viimeisen siirron neljän kortin keräämisessä, sai kasalleen pitävän lukon, eikä menettänyt saalistaan.

Pelin myötä mieleeni jäivät pyörimään ryöstäminen, lukitseminen ja viimeinen siirto. Nimittäin niiden keskellä me elämämme. Yritämme rakentaa lukkoja, jotka varjelevat elämämme ja pelkäämme joka hetki vaanivaa ryöstäjää: Konkreettisten varkaiden ja pahantekijöiden lisäksi niitä, jotka koskevat meihin tai lähimpiimme, siis ihmiseen itseensä; sairauksia, työn tai elämän mielekkyyden menetystä – ja tietenkin kuolemaa.

Lukkojemme rakentelua häiritsee taju siitä, etteivät lukot ole varkaita, vaan rehellisiä varten. Niistä ei saa varmoja. Aina löytyy varas, joka murtaa lukkomme ja järkyttää turvamme. Paitsi, jos löytyy joku, jolla on valta viimeiseen siirtoon. 

Ja tämän ”jonkun” kirkastumisesta on kyse evankeliumissamme. Jeesus Kristus kirkastuu Jumalan Pojaksi, jolla on valta viimeiseen sanaan ja siirtoon minunkin elämässäni. Kun varkaat tulevat ja vievät, mitä on vietävissä, kun viimeiset käräjät odottavat, Jumalan Pojalla on sanansa sanottavana puolestani. Hän, joka kirkastui kerran elämäni Herraksi ja sydämeni turvalukoksi, on paikalla, kun minusta ei ole itseäni puolustamaan. 

Mielessäni on kaksi Raamatun kohtaa, joiden äärellä tänään olemme. Kun luotaamme elämän varkaita, ja toisaalta arjen oravanpyörää, ymmärrämme ehkä paremmin Jeesuksen sanat evankeliumimme edeltä. ”Mitä se hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta menettää sielunsa.” (Mark. 8:36) Ja toisaalta, mikä on turvallisempaa ja levollisempaa kuin liittyä Vanhan testamentin kärsimysten apostolin Jobin, sanoihin: ”Minä tiedän, että Lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä.” (Job. 19:25)

Hän ei tiennyt mitä sanoa

Pietari oli Jeesuksen opetuslapsista se sanavalmis hyvässä ja pahassa, ja tänään ajattelemattomuudessa. Kirkastusvuoren tilanne hämmensi Pietaria, niin kuin tällaiset tilanteet tapaavat hämmentää. Tunnemmehan arkikielestäkin kirkastusvuoren  kuvaukset: Joku hurahti tai muuttui hihhuliksi. Luullakseni näissä vähän asenteellisissa ilmaisuissa on kyse juuri siitä, että tuntemalleni ihmiselle tapahtuu jotain selittämätöntä. Hän mitä ilmeisimmin katsoo tätä maailmaa nyt eri putkesta kuin ennen.

Ja havainto on tietyssä mielessä oikea. Raamattu puhuu Pyhän Hengen työstä. Ihmisen silmät avautuvat sellaiselle, mitä hän ei luonnostaan näe: Raamatun äärellä syntyy vakuuttuminen siitä, että tämä kirja vie totuuden lähteille. Mitä se puhuu ihmisestä ja elämästä, on realistista ja totta. Emme ole sattuman kauppaa, vaan Jumalan luomuksia, vaikkakin synnin leimaamia, kapinallisia ja karkulaisia Jumalan maailmassa. Mitä Raamattu puhuu Jumalasta ja pelastuksesta, on sekin totta: Jumala on rakkaudessaan tullut ihmiseksi, sovittanut syntimme ja rakentanut sillan kuoleman yli taivaaseen. Ja mitä Raamattu puhuu Pyhästä Hengestä ja uskosta, sekin on osoittautunut todeksi: Pyhän Henkensä kautta Jumala herättää meissä kaipuun juurillemme. Ja eri keinoja käyttäen vetää meitä Jeesuksen luokse tunnustamaan rikkomuksemme ja turvautumaan häneen.

Useimmiten tällainen kirkastuminen ei tapahdu – kuten Pietarin ja kumppanien kohdalla – hetkessä, vaan vähitellen etsimisen, kyselyn ja löytämisen kautta. Mutta lopputulos on silti sama: Kokemus, että olen Jeesuksen lähellä sittenkin oikeassa paikassa, tästä minun ei pidä lähteä mihinkään. Sitä Pietarinkin ehdotus majojen rakentamisesta viestii. Olkoonkin, että se oli täysin jalat ilmassa lausuttu. Jäädä nyt paljaalle vuoren laelle risumajaan asumaan!

Usko ja arki

Kirkastusvuori oli Pietarin ja kumppanien elämän hienoimpia hetkiä – niin hieno, että Pietari vielä vuosikymmenien jälkeenkin vanhana kirkon johtajana muisteli sitä viimeisessä kirjeessään. (2. Piet. 1) Aivan kuten moni vanhempi kristittykin muistelee omaa kirkastusvuorihetkeään vuosien ja vuosikymmenien jälkeen.

Mutta evankeliumi kertoo senkin, ettei kristityn elämää ole tarkoitettu elettäväksi kirkastusvuorella, ei edes rippileirillä, vaan alhaalla, jalat maassa ja arjessa. Nimittäin Jeesus ei Pietarin majaehdotuksista innostu, vaan pikemminkin päin vastoin. Saattaessaan opetuslapsia alas, hän vannottaa heitä, että kokemus on pidettävä visusti omana tietona. Nyt ei ole – kuten nuoret sanovat – "aika leijua", vaan elää arjessa todeksi. Se, mikä on kirkastunut elämän perustaksi, tulee joutumaan arjen puntariin. Ja sitä on varjeltava rukoillen, Raamattua lukien ja omaa seurakuntayhteyttä vaalien, esimerkiksi nuortenilloissa tai isoskoulutuksessa. 

Evankeliumissa kiire arkeen selittyy sillä, että Jeesus kulkee kohti Jerusalemia. Hän valmistelee opetuslapsiaan siihen, miksi minäkin saan saarnata tänään evankeliumia syntien sovituksesta ja taivaasta kaikille ihmisille. Jeesus valmistautuu ristinkuolemaan, kärsimykseen ja ylösnousemukseen.

Mutta voi evankeliumin arkisestikin soveltaa. Nimittäin uskoa Jeesukseen ei eletä todeksi missään muualla kuin kotona, koulussa, harrastuksissa, työpaikalla, siis arjessa. Siellä me kohtaamme heidät, jotka ovat rakkaimpia, mutta joskus myös raaimpia. Siellä usko punnitaan ja eletään koko tunnekirjolla todeksi: Ei vain hyvinä ja hienoina, vaan raskainakin hetkinä.

Arjen keskellä opimme, miten usko ja lähimmäisenrakkaus liittyvät toisiinsa. Ja kuinka kummankin ydin on tilan antaminen sydämessä. Usko turvautuu Jumalan rakkauteen ja armoon Jeesuksessa. Usko tarttuu siihen, mitä Jeesus teki minunkin puolestani. Hän antoi ensin meille paikan sydämessään, ja oli siksi valmis laittamaan kaiken likoon puolestamme. 

Lähimmäisenrakkaudessa on kyse siitä, että me annamme Jeesukselle tilan sydämessämme. Nimittäin vain Kristuksen rakkaus meissä voi kestää läheistemme ja lähimmäistemme rosoisuutta. Omillamme olemme äkkiä kaloja kuivalla maalla. Siksi arjenkin keskellä, muista tämä! Usko ja elämänusko hengittävät lopulta vain Jeesuksen rakkaudesta. Se kestää tänään, se kestää hyvät ja pahat päivät. Ja se kantaa taivaan kotiin jokaisen, joka turvautuu Jeesukseen.