Lupaus – täyttymys

Jouluaaton jumalanpalveluksessa tuttuakin tutumpi Luukkaan jouluevankeliumi asetetaan mielenkiintoiseen ja täytyy sanoa, kiperäänkin valoon. Kirkkokäsikirjan otsikko, ”lupaukset täyttyvät”, kertoo mistä putkesta kirkko on jouluevankeliumiaan lukenut. Se on dokumentti tai lähikuvareportaasi siitä, miten Vanhan testamentin lupaukset täyttyvät. Jos Luukas olisi ollut modernin iltapäivälehdistön hapattama toimittaja, hänen lööppinsä huutaisi: Lupaus piti! Ja alaotsikoissa: ”Näin kaikki tapahtui. Lupaus vuosi vuodelta.” Ja seuraavina päivinä ensin, ”Nyt puhuu lapsen äiti”, ehkä vielä myöhemmin paimenista, ”Tätä emme unohda”.  

Tuttu ja mielessäsi satumainenkin kertomus on Uudessa testamentissa  avaintodiste Jumalan luotettavuudesta. Ja sen tähtäyspiste kulkee koko ajan kahden jyvän kautta. Ne ovat lupaus ja täyttymys. Minkä Jumala profeetoissa lupasi, sen Hän seimen lapsessa täytti. Eikä tässä ole kyse vain imperfektistä, vaan elävästä uskon preesensistä! Minkä Jumala Raamatussa lupaa, sen Hän arjessa pitää. Tämän saat Marian tavoin ”kätkeä sydämeesi” elämän ahtaita hetkiä varten, sillä Herralle kaikki lupaukset ovat sitovia: Ne eivät mene altasi, vaikka muu menisi. Kun Hän on luvannut pelastaa, varjella, siunata tai olla uskollinen, Hän tekee sen, vaikka johdattaisi sinua nyt psalmia mukaillen ”pimeässä laaksossa” (Ps. 23). Siksi haluan sanoa: Jos et tiedä, mistä puhun, kokeile! Yhdistä nämä kaksi: Lupaus ja rukous. Raamatusta Jumalan lupaus ja sydämestäsi siihen turvautuva rukous. Silloin olet tiellä, joka alkoi kerran Jumalan lupauksista, ja huipentuu täyttymykseen taivaassa. Se on tie, josta Raamattu puhuu uskona.

Lupaus – pettymys

Kun kysymme, miksi Jumala antoi lupaukset Vapahtajasta ja täytti ne seimen lapsessa, joudumme Betlehemin sijaan luomaan silmäyksen omaan jouluumme. Siihenkin liittyy lupauksia. Silti se jäsentyy aivan tietyllä tavalla akselille, joka alkaa lupauksista, mutta päättyy liian usein pettymyksiin.

Moni lupaa, pienempiä ja isompia asioita. Silti oireellista on se, miten siihen suhtaudumme. Kotona tai työpaikalla harva kysyy ensin itseltään: Mitä minä olen luvannut, ja mihin sitoutunut? Jotenkin luontevampaa on muistaa saatavat. Mitä muut ovat luvanneet!

Sama koskee pettymyksiä. On luonnollista ajatella kokemiaan pettymyksiä, ehkä kantaa katkeruuttakin pettäjää kohtaan. Mutta kun pitäisi ajatella aiheuttamiaan pettymyksiä, se on kankeaa. Jotain syvästi valheellista kertoo se, että petettyihin verrattuna tässä maassa on niin paljon vilpittömiä ihmisiä, jotka eivät ole pettäneet ketään!

Miksi siis seimen lapsi ja Betlehem? Siksi, että sanansa mittaiset miehet ja uskotut naiset ovat sittenkin enemmän totta saduissa kuin jouluissa. Luvataan kyllä rehellistä, raitista ja riidatonta joulua, ties mitä, mutta tajutaan jäljestä, että miinukselle meni. Onneksi tulee uusi vuosi ja uudenvuoden lupausten aika. Silloin voi unohtaa menneet ja ladata läheisten tunnepankin uusilla lupauksilla. Tai sitten voi ottaa todesta sen, mitä Raamattu puhuu ihmisen syntisyydestä. Paavali sanoo rakkaudesta, ettei se ”etsi omaansa”, mutta me etsimme. Emme rakasta niin kuin Jumala vaatii ja niin kuin olisi oikein. Lähellämme ei vallitse paratiisi, vaan syvä raadollisuus on osa meitä. Ja se kertoo, että olemme kadottaneet yhteyden todellisen rakkauden lähteeseen. Olemme kadottaneet yhteyden Jumalaan.

Vapahtaja

Luukkaan jouluevankeliumi on pettymyksiämme ajatellen hienovarainen. Se keskittyy lupausten ja täyttymyksen suloiseen akseliin. Silti se kertoo kuin rivien välissä, mihin Jumalan uskollisuutta kipeästi tarvitaan. 

Jätä nyt pettymykset kotisohvalle, ja siirry kanssani Betlehemin kedolle, luotettavan Jumalan täyttyneiden lupausten äärelle. Paitsi, että enkelijoukko suorastaan pursuaa iloa, se kuuluttaa joulusanomaa: ”Teille on syntynyt Vapahtaja!” (Luuk. 2:11)

Tässä ne pettymykset taas ovat, mutta nyt käärittyinä Jumalan armoon. Nimittäin kuka tarvitsee Vapahtaja? Eikö se, joka on jäänyt vangiksi! Eikö se, jonka pettymyksiin ei ole muuta lääkettä kuin unohtaminen ja uudet lupaukset? Uskonpuhdistaja Luther selitti Vapahtajaa kiertelemättä. Mihin häntä tarvitsemme? Synnin, kuoleman ja perkeleen kukistamiseen. 

Tosiasiallisesti sana ”Vapahtaja” kertoo, että toivottomalle tapaukselle tuodaan toivo. Jumalan syntyminen ihmiseksi, Vapahtajaksi, merkitsee sitä ettei armo, eikä uuden elämän toivo ajallisessa ja iankaikkisessa merkityksessä, ole tavoittamattomissa, vaan uskolla omistettavissa. Betlehemin kedolla joulun suurin lahja osoitettiin meille, kortissa luki: Teille, kaikelle kansalle, saat sanoa minullekin, on syntynyt Vapahtaja.

Luther kuvaa armon omistamista uskossa autuaaksi vaihtokaupaksi. Se tarkoittaa meille hyvää, mutta Jumalalle huonoa kauppaa. Herra saa syntimme hedelmät, koko korin pettymyksineen ja katteettomine lupauksineen, ja me saamme Häneltä omantunnon rauhan. Ainoan todellisen joulurauhan. Ja hinta on se, että tänään seimen lapsena juhlittava Vapahtaja, kärsi ristillä syntiemme rangaistuksen ja kukisti kuoleman. Tutun joululaulun ennakko on siis oikeutettu. Saamme perustellusti laulaa: On taivas auennut lapsille maan. Välillä ei ole voittamatonta. Seimessä tuhiseva Vapahtaja on todella synnin, kuoleman ja perkeleen kukistaja. 

Herran kirkkaus, pelko ja ilo

Ihmiselämään sisältyy pyhiä hetkiä. Tiedän kokemuksesta, miten pyhä ja ilon sävyttämä, voi olla lapsen syntymä. Siinä lupaus, toivo ja odotus täyttyvät, kuten kerran Betlehemissä. 

Mutta sama pyhyys on läsnä, surun ja pelonkin sävyttämänä, myös omaisten kertomuksissa ja kirkkomaalla hautajaisissa. Ehkä sitä liittyy jouluaatonkin käynteihin haudalla. Hiljentymistä, ikävää – ja elämän pyhyyttä.

Se kaikki on kajastusta Betlehemistä. Jumalan kuvana ja luomuksena ihminen heijastaa tekijäänsä pyhyydentajussakin. Jouluevankeliumissa Jumalan kunniaa ja kirkkautta kuvataan yhdellä ja samalla sanalla, doksa. Syntyvässä lapsessa ja poisnukkuvassa läheisessä tajuamme saman elämän Ruhtinaan kunnian ja kirkkauden, mikä kohtasi paimenet. Se oli pyhä hetki. Läsnä olivat jumalallinen kirkkaus ja ilo, mutta ei paimenissa, vaan enkeleissä. Paimenet pelkäsivät. Taju Jumalan pyhyydestä synnytti pelkoa. Miten minun käy? Se on samaa, jonka me elämän rajapintoja raapaistessa tajuamme. Miten minun käy, tai miten olisi käynyt, jos…? 

Näissä pyhyyden hetkissä Jumala kutsuu meitä. Ja kun elämämme kedolta päädymme seimelle, sanoisinko Raamatun äärelle katsomaan Jeesusta, vastassa on sama kirkkaus, mutta toisenlaisena. Pyhä pelko vaihtui paimenissa iloon, kun he tajusivat, missä Jumala kasvonsa kirkasti, ja tänäänkin kirkastaa. Seimen lapsessa! Voisiko sinulle uskottavammin viestiä, ettei Kaikkivaltias ole tänään liikkeellä sotajalalla, ja että tuomion sijaan on tullut armo? Tuskin. Seimen lapsessa Jumala kutsuu meitä vastaansanomattomalla ja suorastaan hellyttävällä tavalla pelon alta iloon ja vapauteen.

Jumalan kunniaa tai kuvitelmia

Salli vielä pieni mielikuvitusleikki. Jouluevankeliumin mukaan paimenet palasivat pyhän hetken ja Kristuksen kohdanneina työpaikalleen kiittäen ja ylistäen. Mutta olisi voinut olla toisinkin. Vaikka niin, että kolme kiitti ja ylisti, mutta kaksi halusi unohtaa kaiken. Parempi kun ei liikaa mieti. 

Tällainen mahdollisuus elämämme kedolla on, Betlehemissäkin oli. Puhuin Jumalan kunniasta ja kirkkaudesta, doksasta. Sillä on kreikan kielessä kaksi merkitystä, hengellinen ja maallinen. Alunperin doksalla kuvattiin mielipidettä tai kuvitelmaa, mutta Uuden testamentin kirjoittajat antoivat sille uuden merkityksen: Jumalan kunnia ja kirkkaus.

Olkoon doksa meille hengellinen vertauskuva tänä jouluna. Mitä lähempänä Betlehemiä ja Vapahtajaa olemme, sitä selvempää on Jumalan kunnia ja kirkkaus. Mutta mitä kauemmas käymme, sitä selvemmältä näyttää, että kaikki on vain mielipidettä ja kuvitelmaa. Parempi kun ei liikaa mieti. 

Siksi ystävät! Kun Jumalan kirkkaus tänään ilman pelkoa ja uhkaa koskettaa meitä, se on armon kosketus viemisiksi kotiin. Ja siinä on sama voima, joka muutti paimenten kulun. Pelokkaat askeleet talliin olivat kotiinpäin ilon ja ylistyksen keventämät. "Meille on syntynyt Vapahtaja!". Mutta kuten elämän traumoissa, kieltäytyessämme käsittelemästä Jumalan kirkkauden kosketusta, emme voi kuin unohtaa. Ja ajautua etäälle, mistä nähdään vain mielipiteitä ja kuvitelmia.