Pelon vallasta Jumalan lapsen rohkeuteen

Hyvässä vai huonossa hengessä

Arkikielessä ja ihmisten maailmassa merkitsee paljon, ”missä hengessä” puhutaan. ”Hyvässä hengessä” voidaan liikkua huumorin rajamailla tai koskettaa ihmisen syvintä olemusta niin, ettei kukaan loukkaannu eikä haavoitu. ”Huonossa hengessä” sanottu on tuhoisaa, vaikka itse sana olisi pieni.

Yhtä kaikki Jumalan maailmassa on ratkaisevaa, missä hengessä ollaan liikkeellä. Paavali piirtää kristityn eteen arjesta tutun valintatilanteen: Toimiako Jumalan Hengen ohjaamana ja oman itsekkään mielen tuhoksi; vai toimiako oman itsekkään mielen mukaan ja hengelliseksi tuhoksi? Me jaamme syntejä mielellämme pieniin ja suuriin, ja luokittelemme omamme pieniksi. Mutta kun kuuntelet apostolia, tajuat että puhutaan pudotuspelistä. ”Jos elätte luontonne mukaan, te kuolette, mutta jos Hengen avulla kuoletatte syntiset tekonne, te saatte elää.” (Room. 8:13)

Jumalan maailmassa hallinnoi kaksi henkeä. On Jumalan Pyhä Henki, joka ”lähtee Isän luota” ja lahjoittaa meidän sydämiimme ”lapsen oikeuden” Jumalan edessä. Mutta on myös ”orjuuden henki”, jonka alkuperä on paholaisessa ja etäispesäke ihmisen itsekkäässä minässä – ja jonka päämäärä on saattaa ”teidät jälleen pelon valtaan”. (Room. 8:15)

Adamin perilliset

Saat taustaa ja tartuntapintaa kristityn valintatilanteeseen, kun palaat hetkeksi alkuun, Adamin ja Eevan luo. Siellä paratiisin kauneuden keskellä, käytiin ensimmäinen pudotuspeli. Orjuuden hengestä ja pelosta ei tiedetty, kun esitettiin viattoman kuuloinen kysymys. ”Onko Jumala todella sanonut?” Niinhän se alkoi, eikö niin Eeva? Ja etkö kiirehtinyt korjaamaan, aivan totuudenmukaisesti: ”Jumala on sanonut: Älkää syökö sen hedelmiä, älkää edes koskeko siihen, ettette kuolisi.” (1. Moos. 3:3) Mutta Eeva, tehän koskitte! Mitä käärme teille tässä pudotuspelitilanteessa vastasi? Huudahtiko hän: ”Totta! Tämä on elämän ja kuoleman kysymys. Tässä hedelmässä todentuu kuuliaisuutenne tai tottelemattomuutenne Jumalaa kohtaan!” Vai että ei? Mitä käärme sitten sanoi? ”Ei, ette te kuole.” Voi Eeva! Täältäkö on peräisin taito luokitella syntejä pieniksi!

Entä Adam? Olet ollut aivan hiljaa, vetäytynyt ja vaiennut, vaikka perheessä on kaivattu miestä ja vastuun kantajaa. Mitä ajattelit, kun otit hedelmän – sen jota Jumala oli kieltänyt koskemasta? Etkö punninnutkin hyötyjä ja haittoja! Etkö arvioinutkin teon vaikutuksia ja seurauksia: Hedelmä, yksi ja pieni, asiana mitätön ja hävikkinä huomaamaton. Etkö myynyt kuuliaisuutesi Jumalalle, kun muutkin toimivat vastoin hänen käskyään!

Voi Adam! Kerro nyt, mitä saavutit! Avartuiko ymmärryksesi, tavoititko Jumalan näkymät? Taisit tavoittaa! Mutta sitä et tajunnut, että näkymä on aivan liian suuri. Jumalan luoman hyvän tunsit, nyt sait käärmeen lupaaman pahankin. Ja mikä oli lopputulos: Suuri makunautinto; ilon ja onnen tunne? Jos sellaista koit, se ainakin haihtui, kun astuit Jumalan eteen. Siinä sinulla ei ollut muuta sanottavaa kuin, ”minä kuulin sinun askeleesi… minua pelotti… ja siksi piilouduin.” (1. Moos. 3:10) Eikö se ollutkin ensimmäinen kerta, kun orjuuden henki saattoi jonkun pelon valtaan!

Niin tekisi mieli syyttää ja jossitella, mutta kun kaikki tuntuu niin tutulta: oma itsekäs minä, piiloutuminen ja pelko. Ei ole omena kauas pudonnut. Adamin ja Eevan perikuntaan kuulun, ja synnin todellisuuden kanssa kamppailen.

Jumalan lapsi

Toisen taustan ja tartuntapinnan kristityn valintatilanteeseen saat, kun palaat kansani Jeesuksen jalkojen juureen. Evankeliumissa hän kertoo, miten väärin tehnyt ja synnin koukkuun jäänyt pääsee lapsen asemaan Jumalan edessä. Tätähän me Adamin ja Eevan perilliset tarvitsemme ja janoamme! Miten saisin rauhan sydämeeni? Yrittäisinkö vain unohtaa kaiken? Vai pitäisikö mennyt jotenkin hyvittää? Antaisinko ajan hoitaa? Vai täyttäisinkö elämäni menoilla ja tuloilla; äänellä ja kiireellä? Ei, sellaista sinä Jeesus, et ehdota. Puhut Jumalan Hengestä, joka apostolin opetuksen mukaan antaa lapsen oikeuden Jumalan edessä. (Room. 8:15) Sitä vain en ymmärrä, miten voit kutsua Jumalan Henkeä yhtä aikaa Puolustajakseni ja Totuuden Hengeksi. Miten Hän, joka tietää totuuden – syvimmät syntini ja heikoimmat hetkeni – voisi puolustaa minua? Eikö Hän ole väistämättä orjuuden henki, joka pakottaa piiloon ja pelkäämään? Kuin ajatukseni ja sydämeni tuntien sinä Jeesus, vastaat: ”Puolustajasi, Totuuden Henki, todistaa minusta.”

Perustuuko lapsen oikeuteni siis sinuun Jeesus? Toistat yhtä vakaasti kuin äsken: ”Te saatte puolustajan… Hän, Totuuden Henki, todistaa minusta.” Nyt taidan ymmärtää! Jeesus, onko Totuuden Henki puolustajani, koska hän tuntee – ei vain totuutta minusta, vaan myös – totuuden sinusta. Hän tuntee ristin kärsimyksesi. Hän tuntee verisen sovitusuhrisi ja viimeisen huutosi; ”Se on täytetty!” Hän tuntee pääsiäisaamun ihmeen. Sinä olet tie, totuus ja elämä, läpi kuoleman aina taivaaseen asti.

Ja Jeesus, eikö Puolustaja tunne senkin hetken, kun minut kasteessa liitettiin sinun kuolemaasi ja ylösnousemukseesi; kun sain vastaanottaa ristin sovituksen ja pääsiäisaamun ihmeen ja uudestisyntyä seuraajaksesi! (Room. 6) Eikö tässä olekin vastaus ristiriitaani: Minulla on Puolustaja, joka tuntee totuuden, mutta joka todistaa lapsen ja perillisen oikeutta sydämelleni, kun tunnustan syntini ja kamppailen itsessäni ja ympärilläni rehottavaa pahaa vastaan? Kuin viimeisenkin epäilyksen karkottaen sinä Jeesus, toistat evankeliumissa saman kuin kerran opetuslapsille: ”Te saatte puolustajan… Hän, Totuuden Henki… todistaa minusta.” (Joh. 15:26)

Minun todistajani

Ymmärrämme nyt, miksi Paavali korinttolaiskirjeessään puhuu Jumalan Hengestä uskon sinettinä ja vakuutena. ”Mutta Jumala itse vahvistaa meitä ja teitä uskossamme Kristukseen… hän on painanut meihin sinettinsä ja antanut meidän sydämiimme vakuudeksi Hengen.” (1. Kor. 1:21 – 22)

Evankeliumissa puhutaan kahdesta Pyhän Hengen todistustehtävästä. Olemme tavoittaneet niistä ensimmäisen: Todistaa Jeesuksesta meille. Mutta on toinenkin tehtävä: Todistaa Jeesuksesta meidän kauttamme. ”Myös te olette minun todistajiani”, sanoo Jeesus. (Joh. 15:27). Hänen sanansa realisoi sen, miten Jumala syntisiä ja piiloon pyrkiviä luotujaan tässä maailmassa etsii. Hän operoi Pyhän Henkensä ja seurakuntansa välityksellä. Olemme osa Kristuksen ruumista. Kuulumme Häneen, joka tuli maailmaan ”etsimään ja pelastamaan” sitä, mikä on kadonnut. (Luuk. 19:10) 

Siksi Kristukseen liitetyn esikuva ja toimintamalli on itsestään selvästi Jeesus Kristus. Hänen rakkaudestaan saamme elää, mutta on luonnollista, että Hänen rakkaudestaan elämämme myös todistaa. ”Kenen leipää syöt, sen lauluja laulat”, sanoo vanha kansa. Suuri huolenaiheemme ei siksi ole siinä, miten todistaisimme ja toimisimme, vaan siinä, että säilyttäisimme elävän uskon yhteyden Jeesuksen Kristukseen. Laumansa tuntien Jeesus nimittäin sanoo, ”olen puhunut tämän teille, ettei uskonne koetuksissa sortuisi”. (Joh. 16:1) Seurakunta, Kristuksen ruumis, kyllä todistaa ja toimii Herransa tahtomalla tavalla, jos se säilyttää yhteyden Häneen. Mutta missä yhteys turmeltuu ja vaihtuu itsekään minän orjuuteen, pakoiluun ja piiloutumiseen, siellä kylmenee seurakunnan rakkaus ja todistus muuttuu elävän elämän sijaan kolkoiksi periaatteiksi ja teoriaksi.

Todistajan tulevaisuus

Entä miltä näyttää Kristuksen yhteydessä elävän, yksittäisen ihmisen ja seurakunnan tulevaisuus? Jeesuksen opetus Jumalan Hengestä ”Puolustajana” syvenee entisestään, kun katsomme evankeliumin ja Paavalin (Joh. 16:2 – 4, Room. 8:17) yhtä pitävää kuvaa kristityn ja kristillisen seurakunnan tulevaisuudesta. Nimittäin missä Kristuksen rakkaus elävänä ja sykkivänä kohtaa tämän maailman rakkaudettomuuden, siellä se synnyttää vihaa ja vastustusta. Kirkkohistoriasta tiedämme, että opetuslapset kokivat kovan kautta vainot ja kärsimyksen. He oppivat tietämään, mihin he Puolustajaa ja Totuuden Henkeä tarvitsivat: Siihen, ettei heidän uskonsa koetuksissa sortuisi! Siihen, ettei pelko ajaisi heitä piiloon, eikä synnin etäispesäke ottaisi valtaan ja kuolettaisi uskoa Jeesukseen.

Ystävät! Jeesus sanoo vastaansanomattomasti sen, että opetuslapsen tie on kärsimyksissä yhtenevä hänen tiensä kanssa. Siksi emme voi ohittaa tai pakoilla näitä sanoja. Mutta rohkaiskoon meitä se, että kärsimyksissä yhtenevä tie on yhteinen myös päämäärän osalta. Pyhä Henki – Puolustaja – tekee työtään sinussakin, ettei ”uskosi sortuisi”, ja että tulisit – Paavalin sanoja lainaten – osalliseksi ”samasta kirkkaudesta” kuin Jeesus Kristus. (Room. 8:17)