
Saarna 11.9.2011
13. sunnuntaina helluntaista
Evankeliumi: Matteus 12:33 – 37
PALJASTAVAT SANAT
On kulunut 10 vuotta siitä, kun World Trade Centerin
tornitalot romahtivat kasaan. Lähes 3000
ihmistä menehtyi. Pilvenpiirtäjiin
törmäävät lentokoneet ja 11. syyskuuta ovat piirtäneet muistijäljen.
Syyskuun 11. Vahvisti käsitystä sivilisaatioiden
yhteentörmäyksestä, tällöin ennen muuta islamin ja länsimaisen kulttuurin. Päivä palautti uskonnon maailmanpolitiikan
keskukseen, vaikka monet olivat ennustaneet uskonnon väistymistä julkisuudesta
yksityiselämään. Käsitys sisäisestä ja ulkoisesta
turvallisuudesta muuttui. Suomessakin
monikulttuurisuus oli nähty plussana, mutta nyt yhä useampi oli valmis
asettamaan varauksia.
Aina terrori-iskut herättävät pohdinnan: onko kiristettävä
lakeja ja vähennettävä vapauksia. Tulee
muistaa, että maailmassa elää miljoonia ihmisiä ilman vapauksia. He ovat suljetussa maailmassa, missä toinen
alistaa toista. He ovat yhtä arvokkaita,
kuin ne, joista kerrotaan uutisissa.
Melkein 10 vuotta myöhemmin terroristijohtaja Osama bin
Laden ammutaan. Teot puhuvat karua
kieltään ihmisestä ja maailmasta. Meidän
on kohdattava kysymys ihmisluonnosta. On
sanottu, että ihmisen kellarissa ulvovat sudet, vintillä ainakin joskus laulaa
enkelkuoro. Kysymys on
arvomaailmasta. Ihmisen sisin ei riitä
ilmaisemaan oikeaa ja väärää. Ilman
Jumalaa kaikki suhteellistuu. Pahaa ei
poisteta lakeja säätämällä.
”Hedelmästä puu tunnetaan” sanoi Jeesus ja sanansa
tunnetaan. Teot ovat se hedelmä, joka
kertoo, mitä ihminen on ja mitä ihmisessä on.
Sanatkin ovat teko.
Puheen rinnalla toinen mahtitekijä on vaikeneminen. Sanat tai sanattomuus voivat saada aikaan
hyvää tai pahaa. Ääni ja kehon kieli
vahvistavat tai mitätöivät sanotun.
Katse voi olla paljon puhuva, toinen sanoo sen kukkaisin. Media-aikakaudella sanat ovat kärsineet
inflaation. Maailmaan mahtuu puhetta ja
sanoja on ylivoimaisen paljon. Siksi
nykyisin puhuvat ja puhuttelevat teot, pienet ja suuret.
Eikö sanaa uskota?
Luterilaista kirkkoamme on sanottu sanan kirkoksi. Yksin Raamattu on kirkossamme uskon, opin ja
elämän ylin ohje. Koko kristillisen
teologian ydin on se, että Jumala on puhekykyinen. Hän on puhunut valitsemilleen ihmisille ja
johtanut Pyhällä Hengellään kirjoittamista niin, että meillä on Pyhä
Raamattu. Rajalliset inhimilliset sanat
kantavat ääretöntä sanomaa ja pelastusta.
Jumalan sana pysyy, on kokonansa totuus ja on elävä ja voimallinen. Totuudessa ei lasketa ääniä, vaan ääni
punnitaan. Silloin kaikkien sanojen
yläpuolelle nousee : ”Näin sanoo Herra.”
Niin omat sanamme ja elämämme, kuin yhteiskunnan ja ajan ilmiötkin, on
arvioitava Herran sanalla. Tässä on
kirkon, saarnaajien ja kristittyjen tehtävä: On uskollisesti puhuttava se, mitä
Jumala on puhunut niin sanassaan kuin elävässä sanassaan Jeesuksessa ja asetettava
elämä ikuisen sanan valaistukseen.
Muutoin kirkon ääni hukkuu sanatulvaan ja Sanan kirkosta tulee sanojen
kirkko. Kun kirkko hukkaa Sanan ja Hyvän
Paimenen äänen, sen on tarpeellisuutensa todistaakseen pidettävä ääntä hyvistä
teoistaan. Kirkko on vaihtanut Raamatun
syntiluettelot, luetteloksi hyvistä teoistaan.
Lakia lain päälle.
”Jumala sanoi ja tapahtui niin.” Jumalan sana on yhä Jumalan teko niin, että
se, mitä hän sanoo, myös tapahtuu.
Jumala on toimintakykyinen. Ilman
Jumalan työtä jää jäljelle vain ihmistyö.
Siksi ei ole kysymys vain siitä, onko Raamattu totta ja oikeassa, vaan
myös siitä, että ilman luottamusta Raamattuun, ei ole myöskään uskoa ja
hengellistä elämää. On erämaa. Hopeaa ja kultaa voi olla, mutta rammat
jäävät ilman apua. (Apt 3) Meissä kaikissa
asuu raamattukriitikko, joka tarttuu Valheen isän syöttiin: Onko Jumala todella
sanonut?
Löytyykö
sydänvarastostasi hyvää vai pahaa?
Niin kuin silmät ovat sielun peili, kantavat sanat tavaraa
sydämen täysinäisistä varastoista, joita lapsuudesta saakka on täytetty. Sanat kertovat paljon sanojasta. Miksi haluat sanoa sen, mitä sanot? Onko sinun paha olla tai kenties salaa nautit
siitä, että luet, kuulet ja puhut pahaa toisista? Herran veli Jaakob puhuu karvaasta ja
makeasta vedestä, tulesta ja peräsimestä. (Jaak 3:2-12) Kahdeksas käsky on opettanut meitä kysymään,
onko totta ja tarpeellista se, mitä puhut ja kenelle? Pahaa puhetta kuvataan Vanhassa testamentissa
mm. sanoilla julkea, kerskaileva, pöyhkeä, itsevarma, itseriittoisa, eksyttävä,
petollinen, valheellinen.
Kun Jeesus ottaa esiin ”jokaisen turhan sanan” ja viimeisen
tuomion ankaran tiliteon, iskee hurskaaseen ihmiseen epätoivo. Jeesuksen rumalta tuntuva nimittely ”käärmeen
sikiö” ja Psalmin 58:5 myrkkypuhe onkin puhetta minusta. ”Lihasta syntynyt on liha.” Ne, jotka ottavat
Jumalan sanan kevyemmin, pääsevät kielikylvyssäkin helpommalla. He selviävät toteamuksella: ”Täytyy
kiinnittää huomiota puheeseensa” ja ”täytyy olla tarkempi sanoissaan”.
”Kun laiskaa lyöt, ahkera värähtää.” Daavid kamppaili kielen syntien kanssa
tosissaan, oli varuillaan ja sinetöi suunsa (Ps 39:2-4), mutta kävi läpi katkeran
syntiketjun epäpuhtaista ajatuksista, valheen sanojen kautta huorintekoon ja
murhaan asti. ”Ajatuksin, sanoin ja
teoin olen pyhän tahosi rikkonut ja tiedän sen vuoksi ansainneeni ikuisen
kadotuksen, jos tuomitset minut niin kuin pyhä tahtosi vaatii ja syntini ovat
ansainneet.” Kurjalle syntiselle jää
vain se tie, jonka Jeesus meille avasi ja jonka Daavidkin löysi: syntien ja
syntisyytensä tunnustaminen ja anteeksisaaminen. (Ps 32 ja 51) On sovituksen tie, Jeesus-tie.
Kun Jeesuksen veri puhdistaa sydämen, puhdistetaan
suukin. Tavallinen saippua ei
kielikylvyssä auta, vaikka sillä rumasti puhujaa lapsena uhkailtiinkin. Hyvästä puheesta, jolla tuodaan esille
Jumalan sanaa, on esimerkiksi Apostolien teoissa kuvauksia: vakuuttavat sanat
(14:1), totuuden sanat (26:25), toimen ja terveen järjen sanat, rohkeat ja
aidot sanat (4:13, 31; 19:8; 28:31), kehottavat sanat (13:15), elämän sanat
(5:20). Hyvät sanatkin jäävät vain puhutuiksi, ellei
Pyhä Henki tee niitä eläviksi, puhuviksi.
Saarnaaja ei ole se sytkäri, joka sytyttää, vaan Pyhä Henki sytyttää
niin saarnaajan kuin kuulijankin. On
huudettava avuksi Pyhää Henkeä.
Keijo Rainerma