Millaisia ovatkaan autuaat?

”Isä pyhitä meitä totuudessa, sinun sanasi on totuus. Aamen”

Pyhäinpäivä

Pyhäinpäivä kirkkovuoden lopulla on kristillisen toivon ja historian rajat ylittävän kirkon juhla. Elämää katsotaan kerrankin ”minun horisonttiani” laajemmasta ja ihmistä suuremmasta perspektiivistä. Siksi pyhäinpäivä vie välttämättä perustusten äärelle. Minkä varassa ja mitä varten sinä tänään olet?

Satakunnan Kansan Virta-liitteen kolumnisti, Jussi K. Niemelä arvioi katsomuksellisessa kolumnissa itseään ja suuntaansa seuraavasti. (Virta 28.10.–3.11.2011) Ensin ihmisestä: ”Ihminen, kuten eloton kivi, on pelkkiä hitusia, hiukkasia.” Sitten elämästä: ”Elämä on tuuli, joka puhaltaa tyhjyyden lävitse.” Ja johtopäätöksenä molemmista: ”Pelkuri ei ymmärrä, että tyhjyydessä on hyvä olla – elävänä tai kuolleena.”

Pyhäinpäivä on hyvä hetki arvioida elämän perustuksia. Haluatko olla – ja riittääkö rohkeutesi siihen, että olet – kiven kaltainen möykky hiukkasia puhaltamassa kuin tuuli, tyhjyyden läpi? Minä en halua, eikä rohkeuteni riitä, mutta tähän päätyy ateistiksi ja skeptikoksi tunnustautuva kolumnisti.

Pieneksi ihmisen puristaa Raamattukin, mutta ei mitättömäksi. ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen. (Ps. 8:4–5) Ero edelliseen on Jumala ja Hänen pienelle ihmiselle lausuma ”kuitenkin”. Kaikkeuden valtavien mittakaavojen keskellä kaikuu rakasta luotuaan etsivän Jumalan ”kuitenkin”: Sana, joka antaa elämällemme perustan, tarkoituksen ja päämäärän. Missä kuljetkin, mitä ajatteletkin, mitä sinulle tänään kuuluukin, mikään ei turhenna tätä Jumalan mahtisanaa: Kuitenkin... sinut on alunperin ”taivasta varten luotu” (Virsi 490), ja kuitenkin... taivaallinen Isä kaipaa jokaista luomaansa ihmistä taivaskotiin.

Autuas

Pyhäinpäivänä kirkoissa puhutaan autuaista, ja luetaan johdanto maailman kuuluisimpaan saarnaan, Vuorisaarnaan (Matt. 5:1–12).

Sana ”autuas” (makarios) tarkoittaa onniteltavaa, onnellista. Ja kun ajattelemme onnitteluja pyhäinpäivänä, ydinkysymykseksi nousee se, keneltä niitä etsimme ja kenen puoleen niiden toivossa käännymme. Ihmisten vai Jumalan? Vuorisaarnan autuaista näemme pintapuoleltakin, etteivät he ole aina saaneet tämän maailman onnitteluja ja olalle taputuksia. Mutta Jumalan silmissä he ovat autuaita.

Toisaalta tajuamme senkin, että jotain ylevää ja ihmistä suurempaa vuorisaarnaan liittyy. Mainitaanhan se useinkin maailmanetiikan merkkiteosten joukossa. Ja onpa heitäkin, jotka vuorisaarnaa peilaten ovat pohtineet, ketkä historian henkilöt voidaan julistaa autuaiksi.

Autuaita ovat

Tuntien meidät ja määritelmämme Jeesus saarnaa vuorisaarnassa auki sen, mitä on Jumalan silmissä autuas eli onniteltava elämä. 

Jeesus onnittelee hengessään köyhiä. He eivät tuomitse muita, vaan tekopyhyyden sijaan keskittyvät omiin vikoihinsa. Murheineen he kääntyvät sitkeästi aina uudelleen ja uudelleen Jumalan puoleen. He pyytävät, etsivät ja kolkuttavat. He luottavat siihen, että Jumala vastaa. He tekevät muille sen, minkä tahtovat ihmisten tekevän itselleen. He valitsevat ahtaan portin ja kapean tien, vaikka muut valitsevat leveämmin ja laveammin.

Jeesus onnittelee murheellisia, vanhan käännöksen mukaan hiljaisia. Heidän murheensa eivät keskity ajallisiin, elantoon ja elämän pituuteen. Niissä he luottavat suvereenisti Jumalan huolenpitoon. Mutta mitä tulee Jumalan valtakuntaan ja hänen tahtoonsa heidän elämässään, sitä he etsivät ja siitä he kantavat murhetta päivittäin.

Jeesus onnittelee kärsivällisiä tai kuten vanha Raamatun käännöksemme ilmaisee, hiljaisia, ”sillä he perivät maan”. Kärsivälliset ymmärtävät, ettei heidän maataan mitata neliöissä, eikä hankita euroilla. Kärsivällisesti ja hiljaisesti he kokoavat aarretta toiseen isänmaahan, taivaaseen, ja varjelevat silmiään, etteivät ne kiinnittyisi rahan ja katoavan lumoihin.

Jeesus onnittelee niitä, joilla on vanhurskauden nälkä ja jano. He    etsivät Jumalaa arjessa ja hiljaisuudessa, omastaan antaen, rukoillen ja paastoten. He janoavat Jumalan tahtoa elämässään, he rukoilevat leipää ja syntien anteeksiantamusta Isältään, johon turvallisesti luottavat. Heidän paastonsa on todellista Jumalan nälkää ja janoa. Sitä eivät ihmiset näe, vaan Jumala, joka näkee salatun.

Jeesus onnittelee niitä, jotka armahtavat. He eivät maksa pahaa pahalla. He eivät vaadi oikeuksiaan. Heidän omansa on muita varten. Heidän rakkautensa ja esirukouksensa eivät etsi ystäviä tai vihamiehiä. Ne kohdistuvat yhtä lailla hyviin ja pahoihin, hurskaisiin ja jumalattomiin.

Jeesus onnittelee puhdassydämisiä. Heidän puhtautensa on totta katseessa, kosketuksessa ja sanoissa. Heidän silmänsä ei himoitse naista, heidän kätensä ei viettele, eivätkä he horju sanoissaan. Valaa he eivät tarvitse, koska puhuvat aina totta.

Jeesus onnittelee rauhantekijöitä. He eivät kosta, eivätkä haudo vihaa. He eivät pilkkaa, eivätkä nälvi. He eivät tuo riitojaan Herran alttarille, vaan tekevät sovinnon puolesta kaikkensa.

Jeesus onnittelee niitä, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan. He eivät tingi Jumalan Raamatussa ilmoitetusta tahdosta pienissäkään asioissa. He elävät niin kuin opettavat ja heidän vanhurskautensa on paljon korkeampaa kuin hengellisten opettajien.

Liian kirkasta!

Katsoessani Jeesuksen kuvia autuaista huomaan tuskailevani: Aivan  liian kirkasta ja tavoittamatonta! Mutta ystävät: Silti vastaansanomattoman kaunista ja pyhää. Autuaissa Jeesus piirtää silmiemme eteen kuvan Jumalan elämästä meissä. Missä Hänen valtakuntansa, voimansa ja kunniansa saa meissä sijan, merkit menevät edellä kuvattuun suuntaan. Mutta samalla käy selväksi se, ettei Jumalan tahdon mukainen elämä kumpua meistä itsestämme. Yrityksenä se on – Raamatun termein – lain tie, joka näyttää vilpittömälle yrittäjälleen mahdottomuutensa, ja vie ilman Jeesusta ja syntien anteeksiantamusta epätoivoon tai epärehelliseen itse-ihailuun.

Silti Jeesuksen kanssa mahdoton on mahdollista. Hän on itse tie taivaaseen. Hän on totuus, joka puhuu puolestamme Jumalan tuomioistuimen edessä. Hän on elämä, joka tekee meidän toisinaan niin kipeästä, merkityksettömästä tai rikotusta elämästämme elävän. Hän on se, joka kutsuu tekemisiinsä ja kasautuneisiin kuormiinsa väsynyttä: Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.

Ystävät. Jumalan edessä – kuten elämämme rajapinnoillakin – kestämme vain Jeesuksen, Vapahtajamme suojissa. Kun epäilet, hän uskoo puolestasi. Kun lankeat, hän täyttää Jumalan tahdon puolestasi. Kun lähdet Jumalaa karkuun, Hän on hyvä paimen, joka etsii sinut takaisin laumaan. Kristillinen usko, kaikkein heikoinkin, omistaa koko armon ja koko pelastuksen. Käänny siksi Jeesuksen puoleen, ja jää turvallisesti hänen käsiinsä elämässä ja kuolemassa. Kristillinen toivo on sitä, että Hänen kätensä eivät kirpoa ylösnousemuksen aamunakaan.