Jumalan kansan koti-ikävä

Oli kaksi miestä, perheellisiä, sama työpaikka, samat harrastukset, samanlaisia ajatuksia elämästä. Mutta yksi asia erotti: Lähimmät ihmissuhteet. Toisella meni kotona hyvin, toista koti ahdisti.

Eräänä päivänä pomo kutsui miehet puheilleen. Oli lähdettävä ulkomaankomennukselle, lähes vuodeksi. Asia tarjoiltiin ota tai jätä –tarjouksena. Ottaja lähtee reissuun, jättäjä lähtee muihin töihin. Molemmat ottivat.

Vaikeiden alkuvaiheiden jälkeen miehet olivat komennuksella. Toista jäyti ikävä, toista aktiivinen unohtaminen. Kun toinen työpäivän jälkeen kiirehti soittamaan kotiin, toinen pidensi päivää, lähti lenkille, tarttui luottamustehtäviin.

Aika kului. Toisen ikävä kasvoi. Yhteyttä pidettiin sydän ruvella, kirjoiteltiin, soiteltiin, lähetettiin viestejä. Mutta toista kalvoi epätoivo. Alkuun kotiasiat oli helppo pyyhkiä mielestä, nyttemmin oli alkanut ahdistaa. Tajuntaan tunki ajatus vanhojen asioiden kohtaamisesta.

Mikä kosketuskohta on rippijuhlaa viettävällä nuorella ja rippikirkon otsikolla, ”Jumalan kansan koti-ikävä”? Äkkiä ajatellen ei mitään. Kun on nuori, elämä edessä, mahdollisuudet käyttämättä, miksi ajatella saati ikävöidä taivasta? Toivottavasti mielikuvamatkani avasi teille nuoret, näköalan Jumalan kansan taivasikävään. Kun on taivasasiat kunnossa, ajan kulumista, syvemmin sanottuna elämää, ei tarvitse pelätä tai pakoilla. Mutta kun on taivasasiat kuralla, aktiivinen unohtaminen ja ajatusten muualle siirtäminen kuluttaa energiaa.

Viimeinen ilta ja yhteys

Taivasikävän sunnuntaina evankeliumi vie viimeisten hetkien tunnelmiin. Kenties Betaniassa, Jerusalemin lähistöllä, ovat koolla vain kaikkein lähimmät, Jeesus ja kaksitoista opetuslasta. Pääsiäisviikolla, ennen kärsimystietä, viimeisten hetkien tunnelma on käsin kosketeltava. Vaikka opetuslapset ovat autuaan tietämättömiä tulevasta, Jeesuksen sanoissa on menneiden kertaamista, niissä on huolta ja luopumisen tuskaa. Mutta ennen kaikkea, niissä kaikuu sydän, joka elämän tiukassa paikassa avataan Jumalalle: Hänelle, joka on turvallinen Isäni hyvinä ja pahoina päivinä, viimeisinäkin.

Mutta mitä Jeesus viimeisenä yhteisenä iltana opetuslasten kanssa rukoili? Mitkä asiat nousivat erityisesti pintaan? Ja mitä ne kertovat Jumalan rakkaudesta ja toimintatavoista tässä maailmassa. Evankeliumikatkelma sisältää nämä neljä: Yhteys, ilo, maailman viha ja Jumalan sana.

Kun ajattelet ensimmäistä opetuslapsijoukkoa, tämän päivän kirkkoa, omaa perhettäsi tai vaikka työyhteisöäsi, et rehellisesti sanoen ihmettele, että ensimmäinen, mitä Jeesus rukoilee, on yhteyden säilyminen. ”Että he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä.” (Joh. 17:11) 

Rukous tulee ymmärrettäväksi, kun tiedostamme, että Jumalan tahto on aina yhteys ja yhteyden säilyminen. Mutta missä Jumala rakentaa yhteyttä ihmiseen, ihmisten välille tai ihmisen ja luomakunnan välille, siellä paholainen parhaansa mukaan rikkoo, repii ja lyö hajalleen. Tähän viittaa paholaisen nimikin: Diabolos, hajalleen lyöjä, erilleen heittäjä. Missä siis yhteyttä, siellä Jumalan kädenjälkeä maailmassa! Missä rikkinäisyyttä ja hajanaisuutta, siellä paholaisen käsialaa!

Huomaa, ettei Jeesuksen rukous tyhjene tavoitteeksi ”että he olisivat yhtä”. Siinä on myös malli, jolla tavoite saavutetaan. ”Niin kuin me olemme yhtä”. Yhteys ei ole tässä inhimillinen utopia, vaan Jumalan lahja, joka omistetaan uskossa Jeesukseen ja ositetaan suhteessa lähimmäiseen.

Ilo

Jos yhteys syntyessään on maailman rajuimpia positiivisia muutosvoimia, paljon huonommaksi ei jää ilokaan. Viimeisen illan rukouksen toinen suuri teema on ilo, mutta sekin aivan erityisessä merkityksessä, Vapahtajan sanoin, ”jotta minun iloni täyttäisi heidät”. (Joh. 17:13)

Tiedät oikein hyvin, että ilolla on kahdet kasvot. On todellista iloa ja vahingoniloa. On iloa, joka pulppuaa kyynelinä ja iloa, joka aiheuttaa niitä. Siksi Jeesus rukoilee, että hänen ilonsa täyttäisi opetuslapset. Sille on ominaista tarttuminen ihmisestä ihmiseen, ja ylimmillään se on tarttuessaan Jumalan monitorilta kadonneeseen. ”Yhdestä syntisestä, joka kääntyy” – sanoi Jeesus – iloitaan siellä (taivaassa) enemmän kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät ole parannuksen tarpeessa.” (Luuk. 15:7)

Maailman viha

Mutta mitä tällaisesta seuraa? Mitä seuraa yhteyden varjelemisesta itsekkyyden, uskottomuuden tai toisten hyödyntämisen kustannuksella? Mitä seuraa ilosta pilkanteon, vahingonilon tai sadismin kustannuksella? Jeesus vastaa kolmannella rukousaiheellaan: Maailman viha. Se, joka osoittaa aitoa vilpittömyyttä, aitoa herkkyyttä, aitoa haavoittuvuutta, aitoa välittämistä, aitoa iloa; mitä se saa osakseen? Koulussa kiusaamista, työpaikalla vieroksuntaa. Hänessä on jotakin, mikä ei sovi tämän maailman logiikkaan. Hän on uhka synnin hapatukselle. Hän rikkoo meihinkin piirtyneitä toimintamalleja ja sääntöjä. Ja se synnyttää vihaa, ja mikä vaikeinta: Se synnyttää vihaa meissä. ”Maailma” Jumalan vastavoimana, synnin todellisuutena ei ole yhdenkään Jeesuksen seuraajan ulkopuolella, vaan osa sisäpuolista todellisuutta. Se osa, joka resonoi lujaa ja äänekkäästi, kun oma pahuutemme ja raadollisuutemme törmää Jumalan armoon ja rakkauteen Raamatussa tai toisessa ihmisessä. On järjen vastaista, mutta synnin logiikan mukaista, että hyvä provosoi näin pahaa.

Mutta kun puheena ovat maailman positiiviset muutosvoimat, Jeesus ei voi rukoilla opetuslapsilleen sitä, että he ”varjeltuisivat” kohtaamasta tätä vihaa. Silloin katoaisivat yhteyden ja ilon välikädet. Silloin sammuisi kovuutta hyvällä sulattava rakkaus. Opetuslapset ja heidän outo strategiansa ”lampaina susia vastaan”, on Jumalan tahto ja kuuluu tähän maailmaan. Mutta se, että paha perii lopullisen voiton, se että paha haavoittaa ja sitoo, se ei ole Jumalan tahto. Siksi Jeesus rukoilee - silloin ja tänään! - jokaisen hiljaa kärsivän opetuslapsensa puolesta: Että taivaallinen Isä varjelisi heidät pahalta.

Jumalan sana

Jumalan vastainen ”maailma” ja Jeesuksen kuvaama taivaan todellisuus - yhteys ja ilo - on helppo erottaa toisistaan. Samoin on helppo tietää, kumpaan todellisuuteen itse haluan kuulua. Mutta sitä, missä ”maailma” kaikkine tuhovoimineen pesii opetuslapsessa ja hänen lähipiirissään, ei ole aina helppo tunnistaa. Niin taitavasti paha kietoutuu hyvään ja perustelee läsnäolonsa viisaasti ja vastaansanomattomasti. Siinä Diabolos on ollut mestari hamasta kielletyn hedelmän syömisestä asti. 

Jeesuksen rukouksen neljäs kärki onkin Jumalan sana. ”Isä, pyhitä heidät totuudellasi. Sinun sanasi on totuus.” (Joh. 17:17) Rukous on ymmärrettävämpi, kun kuulet, että pyhittäminen tarkoittaa ”jostakin erottamista”. Mistä siis tiedän, missä Jumalan vastainen ”maailma”  vaikuttaa omassa elämässäni? Tiedän sen Jumalan sanasta. Sen avulla taivaallinen Isä pyhittää eli erottaa minua Jumalaa vastustavasta ”maailmasta” ja kiinnittää Jeesukseen ja hänen ristintyöhönsä. 

Rippikoululaiset! 

Eräässä mielessä rippikoulutunnit ovat tutkimusmatkaa Raamattuun. Olette tutustuneet maailman luetuimpaan, käännetyimpään, myydyimpään, todennäköisesti kritisoiduimpaankin kirjaan. Mutta ennen kaikkea kirjaan, joka on muuttanut monen ihmisen elämän, ja maailmaa paljon enemmän kuin tajuamme.

Lukekaa siksi kirjanne! Se on uskon hoitamisen väline numero yksi. Älkää jättäkö hyllyyn sitä, mikä ei ole vain kirja, vaan Jumalan sana. Se erottaa siitä, mikä on pahaa ja väärää, se kasvattaa Jeesuksen tuntemiseen, se juurruttaa armosta elämiseen – ja valmistaa hiljaa taivaaseen. Tekee sen, minkä olen vanhoissa kristityissä toisinaan nähnyt ja kuullut: Kun komennut on venynyt, ikäväkin on kasvanut suureksi.