Maku elämään, valo pimeisiin päiviin

Elämän maku

Hyvätkään ainekset eivät aina takaa hyvää ruokaa – paitsi jos ainekset sattuvat olemaan suklaa, valkosuklaa, tuorejuusto ja kuohukerma.

Tänään saarnatekstissä keskitytään suolaiseen puoleen, ja nimenomaan suolaan. Varma tapa pilata ruoka, on jättää suola pois. Mautonta ruokaa ei pelasta mikään.

Suomalaiselle verenpainekansalle ei välttämättä avaudu se, miten korvaamaton ja tärkeä ruoka-aine suola oli Jeesuksen maailmassa. Paitsi, että se antoi maun, se takasi ruuan säilymisen. Lisäksi suola oli puhdistusaine numero yksi. Nyt kysymme, mitä Jeesus opettaa meille vertauskuvalla suolasta.

maan suola…

Ensimmäinen asia on, ketä suolalla tarkoitetaan. Jeesus sanoo, ”te olette maan suola.” Mitä myöhemmin seuraakin, aloitus on painettava mieleen ja sydämeen. Jeesus ei sano, ”voisitteko te olla maan suola”, eikä myöskään ”minä olen maan suola”. Sen enempää muotoa, ”te olette maan suola sunnuntaisin kirkossa”, ei löydy Raamatusta. Tämä nuoli ei taivu millään ohi, vaikka kuinka yrittäisit väistää. ”Te – sinut mukaan lukien – olette maan suola.”

Tulkinnan mahdollisuuksia ei jää. Jos olet kristitty, olet maan suola. Ja jos et ole suola, et ole kristitty. Mitä ikinä suolana oleminen merkitseekään, se koskee jokaista kristityn nimeä kantavaa!

puhdistaa…

Israelin matkoilla vakioturistikohde on Kuollut meri. Joka on uinut Kuolleessa meressä, tietää tämän suolasta: Se puhdistaa, mutta ei kivutta. Olen kerran itsekin pulahtanut Kuolleeseen mereen ja muistan, miten olemattoman pieni haava kirveli. Joillekin kirvely oli niin suuri asia, että koko uinti jäi väliin.

Jeesuksen maailmassa haavoja puhdistettiin suolalla. On helppo kuvitella, että puhdistaminen oli taitolaji. Paljasta suolaa ei missään tapauksessa saanut kaataa suoraan haavaan. Se piti liuottaa veteen ja puhdistaa haava varoen.

Kristitty on tässä maailmassa puhdistava suola. Hänen tehtävänsä on hoitaa lähimmäisten haavoja taidollisesti, mutta ei totuuden kustannuksella. Paavalin ohje soveltaa tämän sanojen tasolle: ”Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte”. (Kol. 4:6)

Puheilla maailmaa ei kuitenkaan rakenneta. Siihen tarvitaan rakkaus, ja useimmiten rakkaus hoitaa todellisen puhumisenkin. Kuva suolasta koskettaa rakkauttakin. Suolan tavoin se ”liukenee” lähimmäisten elämään, mutta ei koskaan menetä omaa identiteettiään Jumalan rakkaudesta ammentavana voimana. Sen ohjenuora on Jumalan kymmenen käskyä, mutta voimansa se ammentaa Kristuksen rakkaudesta syntistä kohtaan.

Kristityn on siis elettävä ja puhuttava niin, että Jumalan käskyjen piirtämät elämän ääriviivat säilyvät pyhinä ja loukkaamattomina. Mutta rajat rikkoneelle ja epäonnistuneelle kristityllä on toinenkin sanoma. Häntä ei saa jättää tuomion ja moralismin kahleisiin. Hänelle kerrotaan vapauden viesti Jumalan armosta Jeesuksessa. Synnit on sovitettu! Anteeksiantamus ei ole vain kirkon oppia tai kauniita puheita. Se on totta ja toimii arjessa! Jeesus kärsi, siksi sinun ei tarvitse kiertyä itsesi ympärille syyllisyyden loputtomaan noidankehään. Saat luovuttaa laskusi Jeesukselle, ja olla vapaa.

säilyttää…

Suola takaa myös säilymisen. Jeesuksen ajan Lähi-idässä suolaton ruoka mätäni hetkessä, mutta kun lihasta tehtiin ”suolalihaa”, se säilyi.

”Maan suolana” kristityt estävät maansa ja kansakuntansa mätänemistä. Missä kristityt sanomansa kanssa ”liukenevat” yhteiskuntaan, siellä elämää ja ihmistä suojelevat arvot saavat jalansijan. Tämä näkyy historiassakin, jos haluamme sen nähdä. Ketkä ovat ajaneet vahvemmin ihmisoikeuksia ja tasavertaisuutta, elleivät kristityt? Ketkä ovat puolustaneet kaikkein heikoimpia, elleivät kristityt? Ketkä ovat puhuneet elämän suojelemisen puolesta, abortteja ja eutanasiaa vastaan, elleivät kristityt? Ketkä ovat puhuneet avioliiton ja perheen puolesta eroja, hajanaisuutta ja rahakeskeisyyttä vastaan, elleivät kristityt? Jos pidät tällaisia toimia huonoina tai vastustettavina, sinun on vastattava kysymykseen: Millaisen maailman ja yhteiskunnan me saamme, kun nämä äänet vaikenevat? Olen varma, ettei tulos ole ainakaan parempi.

Kattilaan ja lautalle suolaa ei ripotella puhdistamaan tai säilyttämään. Suolapurkin heiluttelua terveysvaaraksi asti motivoi maku.

ja maustaa

”Maan suolana” kristittyä koskee lihafirman motto, ”mausta sen tunnistat”. ”Elämän suola” ei synny vapaalla kädellä ja fiilispohjalla ripotelluista mausteista miten milloinkin. ”Elämän suola” on tunnistettava maku, ja aina samanlainen.

Mieleeni tulee rippikoululaisten kasvoja vuosien varrelta. Hakoniemen ruokalassa on nähty uskollisuudessaan huvittavia ketsupin tai tabascon käyttäjiä. Vähän kärjistäen, ei ole väliä, mitä lautasella on, mutta koulukunnasta riippuen, siihen kuuluu aina paljon ketsuppia tai tabascoa.

Tällainen on kristittykin, ”koulukunnalleen” uskollinen. Ja hän on sitä silloinkin, kun muut suhtautuvat häneen halveksien, säälien, tai surkuhupaisin tuntein. ”Maan suola” ei voi identiteetilleen mitään. Nimittäin, ”jos suola menettää makunsa, millä se saadaan suolaiseksi”.

Makunsa menettänyttä suolaa ei pelasta mikään. Se perii – ja tämä on yllättävää! – ihmisten tuomion: ”Ihmiset tallaavat sen jalkoihinsa.” Huomaatko! Tässä on kirkon Herran analyysi siitä, mitä ihmiset kristityiltä ja heidän kirkoltaan odottavat. Selvää identiteettiä ja rohkeaa elämää kristittynä. Nimittäin jos et muuta ympäristöäsi, se muuttaa sinut, ja tallaa lopulta jalkoihin.

maailman valo

Identiteettikysymys on päivän evankeliumissa paitsi selvä, toisaalta myös ankara. Kun ajattelemme rinnakkain uskollisuutta kristityn identiteetille ja toisaalta tämän päivän Suomea arvoineen, ristiriidat ovat ilmeiset. ”Maan suolana” oleminen merkitsee erottumista, ja ympäristön maustaminen inhimillisesti mahdotonta tehtävää. Kristitty on kuin pikkupoika järven rannalla. Kädessä on keittiön suolasirotin ha suolattavana kokonainen järvenselkä. Mitä yksi pieni ihminen muka voi? Tätä moni on kysynyt ennen meitäkin. Silti Jeesuksen vastaus on säilynyt Raamatussa samana: ”Te olette maan suola.”

Ihmistä suurempia haasteita on helppo esittää. Kuitenkaan sitä ei ole helppo nähdä, kenelle ne kuuluvat. Ihmistä suurempi ei ole ihmisen murhe, muista tämä! Suolasirottimella voi suolata lasillisen vettä. Sanotaan, että pienistä puroista kasvaa suuri joki. Huolehtikoon Jumala siitä, miten juomalasillisista syntyy Kuollut meri. Ole sinä uskollinen sille, mitä kristittynä jo olet, ”maan suola” maustaa aina, vaikka et sitä huomaisikaan. Tavallinen kristityn elämä, vaikkapa kristillisen avioliiton solmimisena tai lepopäivän pyhittämisenä, on vahva saarna ilman ainuttakaan sanaa.

Kysymykseen tehtävään suuruudesta ja voimien riittävyydestä, saamme valoa myös saarnatekstin toisesta vertauskuvasta. Jeesus kutsuu seuraajiaan ”maailman valoksi”. Tartun siinä kahteen asiaan.

Kuva ”maailman valosta” on hienosti sanottuna kollektiivinen, toisin sanoen se koskee yhteisöä. Jeesus ei sano, ”sinä olet maailman valo”, vaan ”te olette maailman valo”. Lisäksi hän liittää valon kaupunkiin.

Vertauskuva puhuu ilmiselvästi joukkuepelistä! Se osoittaa kristityille, ei yksilötehtävää, vaan ryhmätehtävän. Tämän maailman arvoihin liittyvät mätäpaiseet ja elämässään rikki menneet ihmiset ovat kristittyjen ryhmätehtävä. Heidän tulee loistaa yhdessä, näkyvillä olevana kaupunkina maailman keskellä. Nyt ymmärrät, miksi Jeesus rukoili hartaasti, ”että he olisivat yhtä”. Se, mikä on yhdelle mahdotonta, on joukkueelle mahdollista.

Vertauskuva ”maailman valosta” tuo Raamattua tuntevalle mieleen toisen rinnakkaisen kohdan. Johanneksen evankeliumissa Jeesus sanoo itsestään: ”Minä olen maailman valo. Se, joka seuraa minua, ei kulje pimeässä, vaan hänellä on elämän valo." (Joh. 8:12)

Tässä on toinen apu pienuuttaan pelkäävälle kristitylle. Jeesus asettautuu itse joukkonsa keskelle. Joukossa, jonka tehtävä kuuluu, ”te olette maailman valo”, kulkee todellisena valon lähteenä Jeesus Kristus. Hän on ainoa, joka voi sanoa, ”minä olen maailman valo”. Silti sama vertauskuva koskee kristittyjä monikkomuodossa. Kukaan meistä ei yksin ole ”maailman valo”, mutta seurakuntana kristityt ovat – Paavalin sanoin – Kristuksen ruumis (1.Kor.12:27). Seurakunnassa maailma siis näkee saman valon, joka loistaa Jeesuksen Kristuksen kasvoilta.

Näin ajateltuna pelko liian suuresta tehtävästä muuttuu ihmettelyksi. Miksi tällainen tavallinen ihminen kelpaa jäseneksi näin suureen tehtävään? Miksi Jumala kelpuuttaa juuri minut jäseneksi ruumiiseen, joka historian saatossa on muuttanut ja maustanut maailmaa, ja joka on näyttänyt taivaan tietä etsiville. Saarnateksti antaa syvyyttä virteen, jossa laulamme ”on suuri ihme, seurakunta Herran”. Todellakin ihme, mutta ei ihmisten aikaansaama, vaan Jumalan.

tämä on minun ruumiini

Messussa seurakunnan elämänlähde on läsnä konkreettisesti. Seurakunta saa ehtoolliskutsun, ”tulkaa, sillä kaikki on valmistettu”. Ehtoollisleivästä Jeesus on itse sanonut, ”ottakaa ja syökää; tämä on minun ruumiini”. Samoin viinistä hän on sanonut, ”juokaa tästä kaikki; sillä tämä on minun vereni, liiton veri, joka monen edestä vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi”. (Matt. 26:26 – 28)

Ehtoollisen lahja on annettu seurakunnalle, jotta sen jäsenet olisivat lujasti kiinni ”Kristuksen ruumiissa” ja loistaisivat näin ”maailman valona”. Ehtoollispöytä on Jeesuksen kohtaaminen ja syntien anteeksisaamisen pöytä. Siksi siihen ei voi tulla kuin keittiön pöytään. Pyhä ja arkinen eivät saa sekoittua keskenään.

Silti ehtoollispöytä on pyhä puhdistavalla ja parantavalla tavalla, ei pelottavalla. Jeesuksen ruumis on jo runneltu ja hänen verensä on jo vuotanut. Anteeksiantamuksen hinta on maksettu. Ehtoollispöytä on katettu sille, jonka sydämessä omantunnon, samoin kuin toisten ihmisten lyömät haavat, kirvelevät.

Miika Nieminen