Etusivulle Sivukartta

AjankohtaistaToimintaSeurakuntaElämänkaariHallintoPalauteYhteistyöSaarnat

KUULUMME ROSVOJOUKKOON Keijo Rainerma saarnasi Helsingin Johanneksen kirkossa 29.8.2010

Saarna Syventymispäivillä Helsingin Johanneksen kirkossa 14. sunnuntaina helluntaista 29.9.2010 klo 10.00 messussa                          Keijo Rainerma                                

Evankeliumi: Luukas 10:25 – 37.  Sunnuntain aihe: Lähimmäinen

LÖYDÄMME ITSEMME MONESTA

Jeesuksen kauneimmat vertaukset, kertomukset ja opetukset ovat syntyneet hänen vastauksissaan vastustajille, testaajille ja etsijöille.  Vastustuksen ja vaikeuden hän käänsi voitoksi.  Saatat muistaa tuhlaajapojan, kaksi rukoilijaa temppelissä, pienoisevankeliumin Johannes 3:16, tai laupiaan samarialaisen, josta tänään saarnataan.  Vastustuksen hetket ovat todistuksen antamisen mahdollisuuksia jopa silloin, kun teitä vedetään oikeuksien eteen, niin kuin Herramme opettaa.

Kuulkaamme päivän evankeliumi Luukas 10: 25 – 37!

Kaksi suurta kysymystä

Lukemassani evankeliumin kohdassa on kaksi suurta kysymystä.  Ensimmäinen kuuluu: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta saisin omakseni iankaikkisen elämän?”  Toinen kuuluu: ” Kuka on minun lähimmäiseni?”

Pelastussanoma siitä, kuinka ihminen pääsee iankaikkiseen elämään ja sanoma tässä elämässä toteutuvasta jokaisen vastuusta lähimmäisestään, kuuluvat yhteen.  Lähimmäisyys on hukassa, koska oma elämä ja maailmankuva on särkynyt.  Mikään hallitus tai tiukentuva lainsäädäntö ei kykene asettamaan tukkeita kasvavalle itsekkyydelle, ahneudelle,  vallanhalulle, korruptiolle, väkivallalle ja piittaamattomuudelle.  Tarvitaan ihmiset syvältä muuttava hengellinen herääminen.  Herätyksessä Jumala tulee todelliseksi, mutta todelliseksi tulee myös oma syntisyys ja armon ja elämän muutoksen jano.  Jos nimittäin Jumala lakkaa olemasta Isä, lakkaa toinen ihminen olemasta lähimmäinen.    Jumala-suhde tekee ihmisestä ihmisen.  Raamattu puhuu rakkauden velasta, joka syntyy siitä, että ihminen saa syntivelkansa anteeksi ja pääsee osalliseksi Jumalan rakkaudesta.  ”Me rakastamme, sillä hän on ensin rakastanut meitä.” (1 Joh 4.19)

Nykyhetki saa arvonsa tulevaisuudesta käsin.  Ellei iankaikkisuus ole totta, elämä on petkutusta.  Mitä enemmän ihmiseltä peittyy taivas ja ikuisen elämän näköala, sen turhemmaksi ja tarkoituksettomammaksi kaikki tässä elämässä tulee.  Tyhjän taivaan alla arvokkaatkin elämän asiat menevät pirstaleiksi.  Kuinka tarvitsemmekaan taustaa ja tulevaisuutta, toisin sanoen omaa paikkaa suuressa kokonaisuudessa, Jumalan hyvässä suunnitelmassa.

Tuon saman kysymyksen ”mitä minun pitää tehdä, että pelastuisin” esitti kerran myös itsetuhon partaalla ollut vanginvartija Filippissä. Mutta hän sai aivan toisenlaisen vastauksen kuin kysyjä tänään evankeliumissa.  Ahdistuneelle, toivonsa menettämäisillään olevalle, viimeiseen oljenkorteen tarttuvalle, kuuluu vastaus: ”Usko Herraan Jeesukseen, niin pelastut.” (Apt 16:30,31)  Oljenkorsikin kestää, jos se on Jumalan antama.  Se, mikä meistä näyttää heikolta ja merkityksettömältä – niin kuin rukous hädän hetkellä – osoittautuukin muutosvoimaksi.  Ei mitään ”tee se itse” –kehotuksia, ryhdistäydy, yritä edes, vaan vain ”usko Jeesukseen”, turvaudu häneen, joka on jo tehnyt kaiken puolestasi.  Teologisesti sanomme, että avun tarpeensa tunteva sai kuulla pelkkää evankeliumia.  Pelastus on valmiina oleva Jumalan lahja, jonka Jeesus ristinkuolemallaan ja ylösnousemuksellaan on valmistanut.  Hän, joka tähän asti on ollut pelastuksen lahjasta osaton, saa sen turvautumalla Jeesukseen.  Filippin vanginvartijan ja koko hänen perheensä elämässä kääntyi uusi sivu.  Raamattu kertoo: ”Hän yhdessä koko talonväkensä kanssa riemuitsi, kun nyt uskoi Jumalaan.”  Se ole tarina ”kuilun partaalta uskon riemuun”, eikä onneksi ole jäänyt ainoaksi.

Sen sijaan evankeliumin lainopettaja kaikesta päättäen palasi jatkamaan sellaisena kuin oli tullutkin.  Hän kyllä puhuttelee kohteliaasti Jeesusta ja tekee tärkeät kysymyksensä, mutta kenties hänen olemuksensa ja äänensä, siis ruumiin kielensä, on ristiriidassa kohteliaan käytöksen ja sanojen kanssa.  Hän ei ole vilpitön kysyjä ja etsijä, vaan pikemminkin Jeesuksen testaaja.  Hän ei etsi vastausta, vaan luulee tietävänsä sen itse.  Hänellä ei omasta mielestään ole mitään hätää.  Mihin hän silloin tarvitsisi apuakaan.  Hän ei ole tehnyt pahaa sen paremmin Jumalalle kuin ihmisillekään.  Hänelle hyvä elämä on tekemisen asia, ja hän on tehnyt mielestään sen, mitä ihmiseltä voi odottaa.  Niin, jopa kokosydämisestä rakastanut Jumalaa ja lähimmäistä.  Mies tunsi Jumalan lain, sanokaamme kymmenen käskyä ja tahtoi osoittaa sen Jeesuksellekin ja kenties saada rohkaisevan tunnustuksen.

Hän saakin rakkauden kaksoiskäskyn elämänsä ohjelmaksi.   Rakasta Jumalaa sataprosenttisesti koko persoonallasi, tunteella, tahdolla, ymmärryksellä, voimallasi ja lähimmäistäsi yhtä paljon kuin luonnostasi rakastat itseäsi.  Toisin sanoen sen, mitä toivot, että sinulle tehdään, tee samoin jokaiselle lähimmäisellesi.  Elä ihmisiksi ja ole sinä tosi lähimmäinen!  Ja mies tsemppaa ja lähtee yrittämään. 

Teologisesti sanomme, että Jeesus julisti miehelle pelkkää lakia.  Laki tarkoittaa sitä, mitä ihmisen tulee tehdä tai mitä ei saa tehdä.  Ja kaikki tämä ei saa tapahtua vain sanoina ja tekoina, vaan sen takana tulee olla kokonaisesti rakastava sydän.  Se, joka näin yrittää tosissaan täyttää Jumalan tahdon lain, tulee kyllä huomaamaan, ettei hänestä ole siihen.  Mutta vielä lainopettaja uskoi ja luuli hyvää itsestään.

Sanankuulijat.  Lainopettajien suku on laaja, sillä sellaisen löydämme itsestämme.  Sen hyväksi, että saa jotakin, on jotakin myös tehtävä.  Tämän lainalaisuuden päättelemme koskevan myös iankaikkista elämää.  Se, kuinka vahvasti uskomme viimeiseen tuomioon ja iankaikkiseen elämään, vaikuttaa sitten siihen, kuinka kovasti yritämme elää kristityn hyvää elämää.  Toinen porhaltaa rennommin ja itsekkäämmin takki auki, koska ei ole todennäköistä, että tämän elämän jälkeen on enää mitään, ja toinen toppuuttelee pahoja taipumuksiaan ja elää kiltisti takki tiukasti napitettuna siltä varalta, että jotakin sittenkin on.  Kun itse yrittää parhaansa, eiköhän Jumalan armo täydennä sen, mitä jää puuttumaan.  Tätä rataa ajattelevalle tuntuu kovin ihmeelliseltä se, mitä Raamattu sanoo.  Se nimittäin sanoo, että sillä, joka uskoo Jeesukseen, sillä on ikuinen elämä, eikä hän joudu tuomittavaksi, vaan on siirtynyt kuolemasta elämään.  Valitettavasti monet kristilliset hartauspuheetkin ovat täynnä samaa vastuun ottamisen, rakastamisen ja auttamisen vaatimusta eli lakia, jota tämä maailmakin julistaa.

Kuulumme rosvojoukkoon

Tänään evankeliumissa löydämme itsemme paitsi lainopettajan, myös monesta muusta kohdasta.  Voit kulkea mielessäsi tuota 30 kilometrin matkaa Jerusalemista alas kohti Kuollutta merta palmukaupunkiin Jerikoon.  Palauta mieleesi ihmisiä, joiden ohi kuljit: laiminlyöty puoliso, lapset, vanhempasi, sukulaisesi, hankala tapaus, sinua kaltoin kohdellut.  Anna kasvojen ja tilanteiden lipua silmiesi ohi.  Jos omatuntosi on terve, sydämesi on tässä vaiheessa yhtä kipeä kuin rosvojoukon yllättämällä kulkijalla.  Emme ole nostajia ja kantajia, vaan kovia painajia ja piittaamattomia ohikulkijoita maailman kivikkoisella tiellä.  Sen pahempi, että olemme vielä selitelleet itsekkyyttämme ja välinpitämättömyyttämme toteamalla: siitä on kulua ja vaivaa, mitä yksi ihminen voi tehdä, oma on syynsä, mitä hyötyä siitä on.

On aihetta käydä tämä itsetutkistelun tie alas kuolleelle merelle saakka.  Kuulumme rosvojoukkoon.  Sen tunnistaa siitä, että se haluaa aina itselleen, eikä saa koskaan kylliksi.  En nouse saarnatuoliin laupiaana samarialaisena, vaan pappina, joka tohtii puhua falskeja sanoja syrjäytyneistä, maailman kärsivistä ja rakkaudesta, vaikkei ole tehnyt yhtäkään kunnon uhrausta edes puolisonsa hyväksi, muista vähäosaisista puhumattakaan.  Paha olo ei tule siitä, mitä muut ovat tehneet meille, vaan siitä, mitä me olemme tehneet muille ja Raamatun mukaan vielä enemmän siitä, mitä olemme jättäneet tekemättä.  Ja pelkäänpä, että suntio, kanttori ja muut leeviläiset seuraavat pappinsa esimerkkiä.  Sama kaiku on askelten.

Samarialainen on toisesta maailmasta

Kuulumme luonnostamme eri kansaan kuin samarialainen.  Kuulun laupiaan samarialaisen halveksijoihin.  Jeesus auttoi, ruokki, paransi, vaatetti, kuunteli, puhui, rukoili.  Miksi?  Auttaakseen.  Mutta ketä?  Hän teki sen, mikä meiltä jäi tekemättä, koska tilaisuudet tehdä hyvää menivät menojaan.  Jeesus täytti Jumalan lain rakastamalla.  Sen jälkeen hän vielä maksoi meidän rosvoamisemme, lyöntiemme ja laiminlyöntiemme aiheuttamat kulut kuolemalla ristillä.  Ja lisäksi hän lupasi tulla takaisin ja maksaa kaiken sen käteisenä, mikä nyt vielä on lupauksen optiona.  Raamattu sanoo: ”Meistä itsestämme ei ollut itseämme auttamaan, mutta Kristus kuoli jumalattomien puolesta.” (Room 5:6)

Mutta moni löytää itsensä myös henkihieveriin lyötynä.  Kenties iskut alkoivat jo lapsena.  Selvitäkseen oli vain kovetettava mielensä ja peitettävä haavat teeskentelemällä kovaa.  Elämästä tuli näytelmä, jossa naamarit peittävät haavoitetun, pelokkaan kulkijan.  Kuinka itsekkyyteensä ja haavaisuuteensa sidottu koskaan voi antaa itseään lähimmäiselle.  Rakkauden ja läsnäolon kaipuu ei täyty ihmisestä eikä niin tarkoitettukaan.  Jeesus on todellinen lähimmäisesi.  Jeesus ei kulje ohi, vaan tulee luo.  Hän ei sano, lakkaa näyttelemästä ja ole aito, vaan kysyy, saanko tulla elämääsi, samalle puolelle naamareita sinun kanssasi?  Hän ohentaa naamarit, hoitaa haavat, valelee Pyhän Hengen öljyllä, ravitsee ehtoollisen viinillä, vakuuttaa anteeksi laiminlyönnit ja muut synnit, vie Isänsä majataloon eli seurakuntaan.

Majatalossa ja sen pitäjissä on puutteensa.  Ainakin vielä jokin aika sitten Israelin kävijöille osoitettiin turistibussin ikkunasta Jerikon tien varrella taloa, jota kutsuttiin Laupiaan Samarialaisen majataloksi.  Saattoi havaita, ettei se enää toiminut nimensä mukaisessa tarkoituksessa.  Raamattu puhuu  kristityistä, jotka ovat menettäneet valonsa ja suolansa ja seurakunnasta ja kirkosta, joka mukautuu sillä tavalla ympäröivän maailman elämään, ettei siellä enää kuulu Kristuksen lain ääni eli kutsu Jumalan tahdon mukaiseen elämään.  Mutta silloin ei kukaan enää tunne itseään Jumalan tahdon rikkojaksikaan eli syntiseksi ja siksi parannusta, Jumalan armoa ja elämän muuttumista tarvitsevaksi.  Tiet ovat kuitenkin yhä täynnänsä rosvoja, uhreja ja ohikulkijoita.  Mihin heitä ohjattaisiin, jos majataloseurakunnassa ei enää toimi hoitava armon evankeliumi.  Tärkeää on kaikki muu, mutta ei ihmisten pelastuminen iankaikkiseen elämään.  Näin käy Herramme mukaan, jos hänen paluuseensa ei enää uskota.  Et voi pysähtyä puolimatkan krouviin ja kuvitella olevasi kotona.  Aikasi joka tapauksessa käy vähiin.  Elämän tarkoitus on päästä kotiin!  Ole sinä lähimmäinen!  Vie heille Kristus!  

Omasta mielestään täysillä hyvää elämää elävä voi olla puolikuollut.  Hän on sitä silloin, jos hän on osaton iankaikkisesta elämästä.  Hän on hengellisesti kuollut.  Hän ei edes tajua onnetonta tilaansa puhumattakaan, että kykenisi itseään auttamaan.  Sinulle tulee Jumalan sana: ”Herää, sinä, joka nukut ja nouse kuolleista, niin Kristus on sinua valaiseva!” (Ef 5:14)  Jumalan kutsu herättää sinut.  Ei saarnattu sanaa tänään sattumalta kohdallesi osunut, vaan nyt on sinun hetkesi kohdata Laupias Samarilainen, Jeesus Kristus.