Kun silmät avataan

 Kun silmät avataan

Kun elämässä on oikein vaikeaa, on todella arvokasta, jos lähellä on joku, joka voi ymmärtää, miltä meistä tuntuu. Kuunteleva korva ja ymmärtävä sydän antaakin monesti paljon enemmän tukea kuin se, että toinen yrittää etsiä nopeaa ratkaisua ongelmaamme päästäkseen pian eroon hankaliksi kokemistaan asioista. Kun saamme kokea tulevamme ymmärretyksi, emme ole enää aivan yksin hätämme kanssa. Niinpä meitä Raamatussakin kehotetaan kantamaan toistemme kuormia, vaikka vähän sen jälkeen todetaan, että kunkin on kannettava oma taakkansa (Gal.6:2,5). Kuormien kantamisessa on Kelan korvausten tavoin eräänlainen omavastuuosuus – me emme voi astua toistemme saappaisiin, mutta taakkaa voi kyllä helpottaa rinnalla kulkeva ja ymmärtävä lähimmäinen.

Kurjalta tuntuu sen sijaan, jos on purkanut toiselle sydämensä taakkoja, eikä toinen kykene ollenkaan ymmärtämään, miltä meistä tuntuu. Se, jota kukaan ei ymmärrä, kokee itsensä todella yksinäiseksi. Tällaisen kipeän kokemuksen sai Jeesus, kun hän kertoi opetuslapsilleen elämänsä suurimmasta ahdistuksesta edessä olevalla ristin tiellä. Saimme kuulla tämän päivän evankeliumissa, että opetuslapset eivät ymmärtäneet Jeesuksen sanoista mitään. Jeesuksen ristin tie oli heille niin käsittämätön, että he eivät ymmärtäneet sitä edes pinnallisesti saati sitten syvemmin. Syvimmältään Jeesuksen ahdistus olikin varmaan sellainen, että meidänkin on sitä vaikea käsittää. Miltä Hänestä, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, tuntui saada osakseen koko maailman synnin rangaistus? Voimme vain aavistaa, millainen henkistä ja ruumiillista tuskaa Jeesus on tämän johdosta kokenut.

Raamattu opettaa meitä kuitenkin lohdullisesti: “Sillä sentähden, että hän itse on kärsinyt ja ollut kiusattu, voi hän kiusattuja auttaa.” (Hepr. 2:18). Jeesus ymmärtää meitä paremmin kuin kukaan ihminen, hän tuntee ahdistettua kohtaan empatiaa ja voi myös todella meitä auttaa. Juuri sitä varten hän kulki meidän edestämme tuon raskaan ristin tien.

Jeesus näki myös sen tuskan, jota sokeudestaan kärsivä mies tunsi, kun hänen käskettiin apua pyytäessään olla hiljaa. Jeesus pysähtyi tuon yksin jätetyn miehen rinnalle ja kysyi: ”Mitä haluat minun tekevän sinulle?” Mies vastasi: ”Herra anna minulle näköni.”

Puuttuva näkökyky on elämää suuresti rajoittava asia, mutta Jerikon tien varressa kerjäävän näkövammaisen tila ei sittenkään ollut niin huono, kuin päällisin puolin saattoi näyttää. Sokeudestaan huolimatta tuo mies nimittäin näki jotakin sellaista, jota kaikki näkökykyisetkään kulkijat eivät huomanneet. Se kävi ilmi hänen sanoistaan ”Jeesus, Daavidin Poika, armahda minua!” Daavidin Poika oli arvonimi, jota käytettiin messiaasta. Sokea mies uskoi, ettei Jeesus ollut kuka tahansa kiertävä saarnaaja, vaan Jumalan lähettämä messias. Eikä tämä usko joutunut häpeään. 

Fyysistäkin sokeutta pahempi vamma on se, jos ihminen on hengellisesti sokea niin, ettei hän käsitä Jeesusta pelastajaksensa. Tällainen sokeus taitaa myös olla paljon yleisempää kuin fyysinen sokeus. Voisimme sanoa niinkin, että jokainen ihminen on luonnostaan hengellisesti sokea, ellei kohdallamme saa tapahtua se Jumalan ihme, että meidän silmämme avataan. Hengellinen sokeus ilmenee erityisesti kahdessa suhteessa. Toinen niistä on se, että emme tunne itseämme oikeassa valossa. Toiseksi tähän liittyy se, että puuttuu myös käsitys Kristuksesta pelastajanamme.

Hengellisesti sokea ei ole herännyt näkemään omaa syntisyyttään. Epätäydelliseksi hän saattaa kyllä itsensä jollain tapaa tunnustaa, mutta todellista hätää omasta tilasta ei ole, eikä käsitystä siitä, että kaikesta on kerran tehtävä tili Jumalan edessä. Hengellisesti sokea löytää kyllä vaivatta vikoja muista, mutta itseään hän tuntee huonosti. Mutta kun Jumala alkaa herättää meitä hengellisesti, Hänen pyhyytensä valaisee meidän sisimpäämme niin kuin kevätaurinko, jonka paljastaa piilossa olleet pölyt. Jumalan herättämänä käsitetään, että meillä on epäpuhtaat ajatukset, sanat ja teot. Jos tänne kirkkoon olisi pystytetty iso screeni, jolle heijastettaisiin jokaisen elämän hävettävimmät hetket, taitaisi yksi jos toinen meistä menettää muiden edessä kasvonsa. Se olisi kuitenkin pientä verrattuna siihen, että koko meidän elämme paljastuu kerran kaikkinäkevän Jumalan kasvojen edessä. Syntinen ihminen on niin kaukana Jumalan pyhyydestä, että tulemme iankaikkisesti kadotetuiksi, ellei Jumalan armo saa käydä kohdallamme oikeuden edestä.

Jumalan armoakaan me emme luonnostamme tunne. Voimme kyllä ymmärtää teoriassa, mitä armo tarkoittaa, mutta sen voima opitaan tuntemaan vasta, kun armo kirkastuu omakohtaisesti synnin hädän keskellä. Ilman Jumalan meissä vaikuttamaa synnintuntoa me emme tunne armoa tarvitsevammekaan. Mutta kun Herra on herättänyt meidät näkemään syntiämme, voi tulla myös ilmi, millainen voima armon evankeliumissa todella on.  Huonolla omallatunnolla elänyt saa vapauden, kun kaikki synnit saa uskoa Jeesuksen sovitustyön tähden anteeksi ja me saamme olla tässä armossa Jumalan silmissä puhtaita, pyhiä ja taivaskelpoisia.

Tunnetko sinäkin jo tämän armon omakohtaisesti? Olet äärettömän onnellisessa asemassa, jos voit sydämessäsi sanoa, että juuri siihen tahdot turvata. Elämässäsi voi olla suuriakin painoja ja koettelemuksia, mutta jos turvaat Jeesukseen, olet löytänyt kallisarvoisimman aarteen, minkä ihminen voi täällä koskaan löytää. Sen asiat eivät voi olla todella huonosti, joka on matkalla taivaan ihanuuteen. Välierät voivat kyllä olla takkuisia, mutta loppupeleissä painaa vain se, onko Jeesus turvanamme. Ilman Häntä emme voi taivaaseen päästä, mutta Jeesus kyllä kantaa sinne armossaan jokaisen, joka häneen turvaa.

Yksi hartauskirja, johon olet monesti elämässäni palannut, on Thomas Wilcoxin Kallis hunajanpisara. Wilcox kirjoittaa siinä näin: ”Uskomiseen tarvitaan, että on selvästi vakuuttunut synnistä ja Kristuksen veren ansiosta sekä Kristuksen halusta pelastaa ainoastaan siitä syystä, että olet syntinen.” Tällaiseen pelastavaan uskoon Jumala tahtoo olla meitä jokaista vetämässä saadakseen kerran sulkea meidät rakastavaan Isän syliinsä taivaassa.

Sokea mies, joka sai näkönsä, lähti seuraamaan Jeesusta ylistäen Jumalaa. Niin käy myös sen, jonka silmät on avattu näkemään Jumalan rakkaus syntistä ihmistä kohtaan. Sanotaan, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, ja se pitää myös paikkansa Jumalan rakkauden kohdalla. Pyydetään Herralta, että voisimme olla heijastamassa sitä entistä paremmin ympäristöömme.