KRISTUS, JUMALAN KIRKKAUDEN SÄTEILY

KRISTUS, JUMALAN KIRKKAUDEN SÄTEILY, 2. Kor. 3:18 – 4:6

viides evankeliumi

Uusi testamentti sisältää neljä evankeliumia. Matteus, Markus, Luukas ja Johannes ovat tallentaneet meidän luettavaksemme selontekonsa siitä, kuka Jeesus oli ja mitä hän kirjoittajille merkitsi.

Joskus puhutaan myös ”viidennestä evankeliumista”. Sillä tarkoitetaan tämän päivän uskovien – Jeesuksen seuraajien – todistusta siitä, kuka Jeesus on ja mitä hän seuraajilleen merkitsee.

Viides evankeliumi ei siis ole kirja tai teksti. Se on elämäntodistus. Kristitty on tietoinen siitä, että muut lukevat häntä ”kuin avointa kirjaa”. Usein ”viidennen evankeliumin” lukijalle puheita ja todistuksia tärkeämpää onkin se, miten kristitty elää. Todistaako hänen elämänsä Kristuksen rakkaudesta, vai puhuvatko sanat ja teot kylmästä itsekkyydestä?

Katoava kirkkaus

Tämän sunnuntain aihe on Jumalan kirkkaus. Vaikka se sanana kuulostaa vieraalta, eikä avaudu helposti, sanon jo nyt, että olemme kristillisen uskon ytimessä. Olemme tekemisissä sen kanssa, mikä kristinuskossa on luovuttamatonta ja ainutlaatuista. Yksinkertaisesti sanottuna, aiheemme palautuu kysymykseen, ”miten ihminen pääsee taivaaseen”.

Saarnatekstimme viittasi Vanhaan testamenttiin ja tilanteeseen, jossa Jumala antoi Israelin kansalle kymmenen käskyn lain. Tästä Jumalan tahdon ja elämän ohjeiden luovuttamisen tilaisuudesta Paavali kirjoittaa näin: ”Jo kuolemaa palveleva virka, jonka säädökset oli kaiverrettu kivitauluihin, säteili sellaista kirkkautta, että israelilaiset eivät voineet katsoa Moosesta kasvoihin. Ja kuitenkin hänen kasvojensa kirkkaus oli katoavaa.” (2. Kor. 3:7)

Paavali sanoo tässä kaksi perustavaa asiaa. Ensimmäinen liittyy käskyihin itseensä. Paavali sanoo, että kivitaulut ”säteilivät sellaista kirkkautta, että israelilaiset eivät voineet katsoa Moosesta kasvoihin”.

Käskyissä Jumalan kirkkaus säteili totuuden muodossa. Niiden viesti oli eheys ja turmeltumattomuus. Ihminen – Jumalan luomana ja Jumalan kuvana – säteili ja säteilee tätä kirkkautta, kun hän noudattaa Tekijänsä käyttöohjeita.

Konkreettisesti tämä kirkkaus ilmenee siinä, kun ihminen rakastaa Jumalan tavalla. Hän puhuu hyvää ja oikeaa. Hän suojelee elämää. Hän varjelee toisen parisuhdetta, perhettä ja omaisuutta. Hän suhtautuu toiseen kunnioittavasti. Hän kantaa huolta toisen henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista.

Paavalin toinen huomio on edellistä vielä tärkeämpi. Se liittyy käskyjen hengelliseen merkitykseen. Nimittäin, Paavali kutsuu käskyjen tuojaa Moosesta, ”kuoleman viran” ja ”tuomion julistamisen viran” (2. Kor. 3:9) hoitajaksi. Tällä hän viittaa käskyjen perimmäiseen tehtävään. Jumalan tahdon ja ehjän elämän viittoina ne paljastavat meidän raadollisuutemme. Joudumme tunnustamaan, että käskyt ajavat kyllä hyviä ja oikeita asioita, mutta… Ja tämä suuri ”mutta” on se, ettei meistä ole käskyjen noudattajiksi. Tarkasti ottaen – ajatuksiin, sanoihin ja tekoihin porautuen – me olemme kaikki käskyjen rikkojia. Siksi ”Mooseksen virka” Jumalan tahdon ja käskyjen ilmoittajana, on meille ”kuoleman virka”. Se, mikä perustuu käskyihin, on lopulta katoavaa. (2. Kor. 3:7, 11) Yksikään ihminen ei siis pääse taivaaseen sillä perusteella, että olisi elänyt hyvin ja nuhteettomasti.

Peite ja katoamaton kirkkaus

Esiteltyään Jumalan kirkkauden katoavan puolen Paavali siirtyy puhumaan katoamattomasta. Tämä katoamaton on – Paavalin sanoin – ”Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta säteilevä valo, Kristuksen, joka on Jumalan kuva.” (2. Kor. 4:4)

Missä lain ja käskyjen kirkkaus on totuutta, siinä evankeliumin kirkkaus on armoa. Ja nyt ystävät: Jeesuksessa oleva armo on Paavalin mukaan avain myös Vanhan testamentin ja käskyjen ymmärtämiseen. Ilman uskoa Jeesukseen tilanteemme on kuin Paavalin kuvaamien juutalaisten: ”Yhä vieläkin heidän sydämensä päällä on peite Mooseksen lakia luettaessa. Mutta kun heidän sydämensä kääntyy Herran puoleen, peite otetaan pois.” (2. Kor. 4:15 – 16)

Nyt herää kysymys, mikä tämä peite oikein on. Mikä on se asia, joka pitää ihmisen tuomion ja pelon puolella Jumalan edessä, vaikka kirkossa julistetaan Jumalan armoa ja anteeksiantamusta?

Vastaus on vaikea. Perimmäinen ongelmamme on ylpeys. Emme luovu vapaaehtoisesti elämämme ohjaksista. Niin kauan kuin voin edes jollakin tavoin vakuuttaa itselleni, että elämä on hallinnassani ja selviän, yritän itse. Tämä on totta siitä huolimatta, että näemme ympärillämme varottavia esimerkkejä. Alkoholisti ei raitistu ennen kuin on tunnustanut ongelmansa ja voimattomuutensa. Työnarkomaani ei muuta tahtiaan ennen kuin on tunnustanut pakkonsa itselleen ja muille. Tarvitaan isoja rysäyksiä ja inhimillisten mahdollisuuksien menetyksiä ennen kuin ihminen luopuu ylpeydestään.

Ylpeys on ”silmiemme peite” Jumalankin edessä. Varjelemme jättäytymästä Jeesuksen käsiin niin kauan kuin voimme pitää yllä jonkinlaista ajatusta tai ideaa omillaan selviytymisestä. Siksi tämä maailma on uskontojen luvattu markkinapaikka. Ja siksi täällä on niin paljon uskollaan ja yrityksellään autuaaksi tulevia.

Itseä vai Jeesusta Kristusta

Palaan nyt ”viidenteen evankeliumiin”. Kristuksen evankeliumin kirkkaudesta puhuessaan Paavali sanottaa yhden kristittyjen elämäntodistukseen eli ”viidenteen evankeliumiin” liittyvän ongelman.

Nimittäin – jos tätä elämäntodistusta katsellaan ja kuunnellaan peite silmillä, silloin jää vain yksi tulkintavaihtoehto. Se on kristittyjen kuvitelma omasta paremmuudestaan ja ylemmyydestään muihin nähden. Paavali on tietoinen tästä ja kirjoittaa siksi: ”Emmehän me julista sanomaa itsestämme vaan Jeesuksesta Kristuksesta: Jeesus on Herra, ja hän on lähettänyt meidät palveleman teitä.”

Omista mahdollisuuksista kiinni pitämisen peite saa aikaan sen, että kristityn osoittama rakkaus – vilpittömänäkin – samoin kuin hänen todistuksensa siitä, mitä Jeesus on saanut aikaan, muuttuvat irvikuvikseen. Se on: kuviksi kristityn omahyväisyydestä ja ylemmyydentunnosta. Eikä tämä ole se evankeliumi, joka loistaa Kristuksen kasvoilta, ja jonka tarkoitus on valaista elämämme ja tuoda siihen ilo ja toivo.

Ystävät! Tällaisessa asiayhteydessä on erityisen tärkeä puhua evankeliumista puhtaana ja pelkistettynä, siis sanomana siitä, mitä Jeesus Kristus on meidän puolestamme tehnyt. Kaikki laajennukset ja lisät tähän ovat tavalla tai toisella lakia ja vievät ulos armon ytimestä. Oli sitten kyse moraalista, tai uskon käsityksistä, jotka koskevat armon vastaanottamista, mikään tällainen ei ole Kristuksen evankeliumia, puhumattakaan armosta tai armollisuudesta.

Evankeliumin sisältö on yksin Jeesus, ja se, mitä hän on tehnyt. Hän kuoli ristillä meidän pahojen tekojemme tähden. Hän meni meidän ylpeytemme äärirajoille ja sen yli, ja antoi itsensä, jotta täydelliseen konkurssiin ajautunut ihminen saisi syntinsä anteeksi ja pääsisi vapaaksi sen seurannaisista. Kaikki on siis sovitettu! On kyse mistä tahansa – ja kuulit oikein! – mistä tahansa: Sellaista pahaa ei ole, mikä ei taivaan kirjanpidosta Jumalan Pojan verellä pyyhkiydy pois. Ja Pyhä Henki tekee tämän todeksi niin syylliselle kuin uhrillekin!

Vielä yhteenveto. Edellä sanottu tiivistyy ”kaikkeen”. Kaikki annetaan Jeesuksen tähden anteeksi! Kaikki, jotka tähän turvautuvat, pääsevät taivaaseen!