"Kiitos avaa oven suurempaan"

Evankeliumi Luukas 17: 11 – 19
Pyhäpäivän aihe: Kiitollisuus

KIITOLLISUUS AVAA OVEN SUUREMPAAN

Kansankirkko on menettänyt asemansa.  Yhä harvempi uskoo niin kuin kirkko opettaa ja yhä useampi tekee käytännön johtopäätökset eroamalla kirkosta.  Viestintävälineet ovat uusi kansankirkko.  Ne kokoavat kansan, muovaavat arvot ja asenteet, langettavat tuomiot, nostavat esiin päivän hyvät uutiset ja antavat mahdollisuuden iloita ja surra sankareiden kanssa.

Tiedotusvälineet paketoivat tiedon ihmisiä varten, mutta paketoivat myös ihmiset mainostajia varten.  Yltäkylläisyydessä elävien ihmistenkin katseet käännetään siihen, mitä vielä puuttuu.  Seuraa tyytymättömyyttä ja kiittämättömyyttä.

Tosin silloin, kun tiedotusvälineet tuovat eteemme kärsivät ja kaikkensa menettäneet, tyytymättömyys menettää hetkeksi otteensa ja kiittämättömyys helpottaa, mutta vain hetkeksi.

Evankeliumi on hyvä uutinen.  Se kääntää katseemme siihen, mitä meillä on, erityisesti siihen, mitä Jeesuksessa olemme saaneet.

Pyhäpäivän aihe on tänään ”kiitollisuus”.  Kuulkaamme evankeliumi Luukkaan evankeliumin 17. luvun jakeista 11 – 19!

Kiitollisuus ja kiittämättömyys ovat syvästi teologisia kysymyksiä

Kiitollisuus –aiheisen sunnuntain tuntumassa on kirkkovuoden pyhien sarjassa sellaisia aiheita, kuten ”Jeesus parantajamme”, ”Jeesus antaa elämän” ja ”Jumalan huolenpito”.  On ilmeistä, että mitä vähemmän nämä muut aiheet ovat tuttuja ja todeksi elettyjä, sitä vähemmän kiitollisuutta. 

Jossakin seurakunnan viikkolehdessä oli kesätoimittajan pakina.  Sen perussanoma oli syntynyt liikenteessä, suojatiellä.  Kirjoittaja totesi, ettei hän periaatteesta koskaan heilauta kättään kiitokseksi, jos autoilija pysähtyy suojatien eteen ja jää odottamaan.  perustelu kuului tähän tapaan: ”Niinhän autoilijan kuuluu tehdä, se on sen velvollisuus.  On turha ruokkia autoilijoiden vääriä asenteita.”  Autoilijoilla on toki parannettavaa suojatiekäyttäytymisessään, mutta miettimisen aihetta on myös kesätoimittajan periaatteellisuudessa.  Onko tarpeen osoittaa kiitollisuutta siitä, mikä on ikään kuin itsestään selvää?

Kiittämättömyyden ilmiöllä on tuota pinnallista esimerkkiä syvemmät, ei vain tapakulttuuriset, vaan teologiset juurensa.  On kysymys elämän perimmäisestä luonteesta ja ihmisten suhteista toisiinsa ja ennen kaikkea suhteesta Jumalaan.

Raamatun ja sen opetuksen lähtökohta, jolla tavalla ihmiset eivät ilmeisesti – kuten sanottu – enää usko, on se, että Jumala on elämän Luoja ja ylläpitäjä, ja koko elämä kaikkine siihen liittyvine anteineen, on Jumalan lahja.  Ihminen on lahjojen vastaanottaja ja on lahjojen antaja, Jumala, jolle ihminen voi sanoa: kiitos!  Tätä Raamattu opettaa luomiskertomuksesta alkaen.  Psalmit antavat runollisia sanoituksia tästä kiitollisuudesta aamu- ja ruokarukouksia myöten.  Mutta Vanha testamentti on täynnään myös kuvauksia Jumalan kansan unohtamisen synnistä.  Milloin hyvää elämää totutaan pitämään itsestään selvyytenä tai jopa omana ansiona, sen seuralaiseksi liittyy tavan takaa luopuminen Jumalan käskyistä, tyytymätön kapinallisuus ja sitten katkeruus.  Hyvinvointi on hengellisen luopumuksen serkku.

Hätkähdyttävän painokas on ihmisen kiittämättömyyden kuvaus Uudessa testamentissa Roomalaiskirjeen 1. luvussa.  Raamattu esittää kiittämättömyyden eräänlaisena perussyntinä, jonka traagisia ja – on sanottava – ajankohtaisia seurausilmiöitä kuvataan näin: ”Vaikka he ovat tunteneet Jumalan, he eivät ole kunnioittaneet ja kiittäneet häntä Jumalana, vaan heidän ajatuksensa ovat käyneet turhanpäiväisiksi ja heidän ymmärtämätön sydämensä on pimentynyt…He ovat vaihtaneet Jumalan totuuden valheeseen, he ovat kunnioittaneet ja palvelleet luotua eivätkä Luojaa.  Siksi Jumala on jättänyt heidät häpeällisten himojen valtaan.  Naiset ovat vaihtaneet luonnollisen sukupuoliyhteyden luonnonvastaiseen, ja miehet ovat samoin luopuneet luonnollisesta yhteydestä naisiin ja heissä on syttynyt himo toisiaan kohtaan.  Miehet ovat harhautuneet harjoittamaan keskenään säädyttömyyttä ja saavat ansaitsemansa palkan.  Koska he eivät ole antaneet arvoa Jumalan tuntemiselle, on Jumala jättänyt heidät arvottomien ajatusten valtaan, tekemään sellaista, mikä ei sovi.  He ovat täynnä kaikenlaista vääryyttä, halpamaisuutta, ahneutta ja pahuutta, täynnä kateutta, murhanhimoa, riitaisuutta, petollisuutta ja pahansuopuutta, he panettelevat ja parjaavat, vihaavat Jumalaa, ovat röyhkeitä ja pöyhkeitä, rehenteleviä ja pahanilkisiä, vanhemmilleen tottelemattomia, ymmärtämättömiä, ja epäluotettavia, rakkaudettomia ja säälimättömiä.  Vaikka he tietävät Jumalan säätäneen, että ne, jotka käyttäytyvät tällä tavoin, ovat ansainneet kuoleman, he toimivat itse näin, vieläpä osoittavat hyväksymistään, kun muut tekevät samoin.” (Room 1:21 – 32)

On jotenkin yllättävääkin, että tämä seurausketju ja syntiluettelo tavallaan alkaa Kiittämättömyydestä.  Jumala on tunnettu, mutta häntä ei ole kunnioitettu ja kiitetty.  Ei ole kysymys vähäisestä asennekorjauksesta tyyliin, kunpa ihminen muistaisi olla kiitollinen, vaan paljon syvemmästä ja vakavammasta.

Kiitollisuus on suurten asioiden alku

Evankeliumi kertoo.  Jeesus oli matkalla Jerusalemiin, viimeisellä matkallaan.  Muistamme jälleen, että kaiken, minkä Jeesus teki, hän teki meidän tähtemme.  Hän tuli, koska me olemme kaiken aikaa viimeisellä matkalla.  Meillä on vain menolippu, ei edestakaista!  Tosin elämän rajallisuus niin mitassa kuin kykyjenkin puolesta tahtoo meiltä unohtua.

Juutalaiset eivät esiintyneet halveksimiensa samarialaisten kanssa ja kiersivät Samarian maakunnankin.   Tällaisia rajoja Jeesus ei noudattanut.  Tällä kertaa hän kulkee kotimaakuntansa Galilean ja Samarian välistä rajaa.  Jeesus kohtaa ihmisiä marginaalista, kymmenen spitaalin syrjäyttämää.  He elivät siis myös elämän ja kuoleman rajalla.  He tekivät niin kuin heidän Mooseksen lain mukaan piti:  Pysähtyivät matkan päähän ja varoittivat terveitä tulemasta lähelle repaleisella ulkonäöllään ja huutamalla: ”Saastainen, saastainen.”  Luukkaan kuvaamassa tapauksessa he huutavat vielä muutakin: ”Jeesus, opettaja, armahda meitä!”

Yhteinen onnettomuus oli yhdistänyt keskenään vihamieliset juutalaiset ja samarialaiset. Joskus onnettomuuksilla ja surulla on näin siunattu vaikutus.  Tai ainakin yksi miehistä oli samarialainen, ehkä muut juutalaisia. 

Tavallisesti ensin pienenä valkoisena pilkkuna ja jäsenen tunnottomuutena ilmenevä spitaali runteli pian koko ihmisen.  Se erotti sairaat terveistä yhteiskunnan laidalle.  Mutta Jumala ei ole kaukana laitimmaisistakaan.  Rukoushuudot eivät kaikuneet turhaan!

Elämän rajoilla ”suuret yhteiset tekijät” ja ”pienet yhteiset jaettavat” pelkistyvät merkillisen vähiin ja yksinkertaisiksi.  Myös muutoin niin etäisiltä ja vierailta tuntuvat uskon- ja iäisyysasiat tulevat rajakohdissa lähelle ja tärkeiksi.  Monimutkaisuudet alkavat – myös uskon kysymyksissä – kun välitön vaara on ohi.

Evankeliumikohdan vain muutamalla sanalla kuvaamien risaisten rajamiesten elämän todistus on samaa kuin 1800 vuotta myöhemmin näilläkin seutukunnilla eläneiden uskovaisten todeksi elämä pelastusoppi: hätä, apu ja kiitos.  Suurinta on tämä: Se toimii ja se toimii yhä!  Jumalaa ja Jeesusta et huuda avuksi turhaan.

Hätä

Jumalan lahjaksi terveys, niin kuin moni muukin asia, selviää vasta sitten, kun sen menettää.  Spitaali lienee nykyisin harvinainen, mutta muun nimisiä sairauksia on yllin kyllin.  Eikä huoli, hätä ja kärsimys ole muutoinkaan maailmasta vähentynyt.

Raamatun mukaan ihmisen hätä on syvempi kuin esimerkiksi sairaus.  Se puolestaan selviää vasta sitten, kun sairauden vuoksi rukoillaan.  Jeesus osoitti monesti auttaessaan, että tärkeintä on se, että on synnit anteeksi.  Siinä ihmisen suurin hätä ja tarve.

Niinpä kristillisessä saarnaperinteessä spitaali on tullut vertauskuvaksi synnistä ja sen seurauksista.  Sen mitä synnillä tarkoitetaan, osoitti syntiluettelo, jonka luin tai sen voi tarkistaa vaikka Jumalan antamasta kymmenestä käskystä.  Yhtäläisyyksiä spitaalilla ja synnillä on useita molemmat alkavat pienestä, molemmat erottavat, molemmat ovat tarttuvia ja molemmat lopulta tappavat, ellei apua tule.

Me kavahdamme kuolemaa, joka tuntuu niin lopulliselta.  Mutta emme osaa pelätä synnin seurausta, ikuista kuolemaa, kadotusta, lopullista eroa kaiken hyvyyden lähteestä, Jumalasta.  Emme ymmärrä, emmekä tunne synnin vakavuutta ja päättymätöntä iäisyyttä.  Sanankuulijat!  Ne meidän on uskottava Jumalan ilmoituksen, Raamatun sanan perusteella.

Mutta yhtäläisyyttä spitaalin ja synnin välillä on myös niin, että Jeesus voi parantaa kummastakin.  Hätä on suurin, jos ihminen ei näe hätäänsä ja armon tarvettaan.  Pahinta, mitä voit Jeesukselle tehdä, on se, että et tee hänelle mitään.  Jätät Jeesuksen rauhaan.  Entä, jos hän on yhtä kohtelias Sinulle?  Siksi!  Kun sinulla on hyvä olla, kiitä Jumalaa!  Kun sinulla on vaikeaa ja paha olla, kisko Jeesus, syntisten ystäväksi sanottu, hätääsi!  Huuda hänelle, niin Sinun tarvitsee vähempi huutaa vaikkapa kotiväelle.

Hätä on suuri rukouksen opettaja.  Sellaisia olemme.  Emme nöyrry ja huuda ennen kuin tuntuu kipeältä.

Apu

Mitä sinulla on sellaista, mitä et ole lahjaksi saanut?  Emme elä omilla ansioillamme, vaan elämme lahjoitusten varassa.  ”Jumala antaa aurinkonsa paistaa niin pahoille kuin hyvillekin”, sanoo Raamattu.  Mutta voimme nauttia Jumalan lahjoista kahdella tavalla.

Jos pidämme itseämme oikeutettuina Jumalan lahjoihin ja hyvyyttä meille luonnostaan kuuluvana, kiitos lakkaa.  Elämä on täynnä pieniä ja suuria ihmeitä, mutta kun ne jatkuvat ja toistuvat, ne lakkaavat olemasta ihmeitä.  Niitä alkaa pitää saavutettuina ja minulle kuuluvina etuina.  Ihmettely lakkaa.  Elämästä tulee latteaa.

Sellaisessa ei viihdy kiitosmieli, vaan tilalle tulee vertailu, tyytymättömyys ja kateus.  Sen sijaan, että kiittäisimme siitä, mitä olemme saaneet, mielemme on paha siitä, mitä meillä ei ole.

Toinen tapa ottaa vastaan Jumalan lahjat, on uskon tapa.  Isänmaa, koti, vanhemmat, puoliso, lapset, toimeentulo, ovat Jumalan lahjaa.  Puoliso ei olekaan raskas risti, vaan sopiva lahja ja tehtävä.  Ruoka ei olekaan vain rasvaa, proteiinia ja hiilareita, vaan Jumalan huolenpitoa.  Uskon silmät saavat aikaan kiitollisen sydämen.  Eivät runsaatkaan lahjat tee ihmistä rikkaaksi, vaan kiitollisuus lahjojen antajalle.  Kiitos avaa oven entistä suurempaan lahjaan! 

Päivän evankeliumin suhdeluvun mukaan yksi kymmenestä kiittää.  Ehkä kaikki kuitenkin voisivat, sillä Herra kysyy: ”Missä ne yhdeksän muuta ovat?”  Kysymys on meille!

Kiitos

Asenne ”minulla on oikeus” vie lahjat ja kiitosmielen elämästämme.  Yksi kymmenestä ei pitänyt itseään oikeutettuna terveyteen.  Samarialaisena hän tiesi, ettei hänellä ole mahdollisuutta odottaa juutalaiselta apua.

Yksi kymmenestä ymmärsi, ettei ole apua ilman auttajaa, ei elämän lahjoja ilman lahjojen lahjoittajaa.  Monet eivät ymmärrä tätä koko elämänsä aikana.  He eivät tiedä, eikä heillä ole, ketä kiittäisivät.  Arvaamme, että ne yhdeksän menivät jossakin kylässä asuvan papin luo (3 Moos 14:2-) ja viikon kuluttua he uhrasivat Jerusalemissa lain säätämät uhrit.  Näin he kunnioittivat Jumalaa.  On jotakin havahduttavan murheellista siinä, että virallinen kirkollinen järjestys, ohjesääntöliturgia ja Jerusalemin matka esti tai viivytti heitä tulemasta Jeesuksen luo.  Tuliko hyvä parhaan esteeksi?  Samarialaisella ei ollut mahdollisuus täyttää uhraamiskäskyä temppelissä.  Hän kunnioitti Jumalaa kiittämällä Jeesusta.  Raamattu sanoo, että me uhraamme kiitosuhrin Jumalalle tunnustamalla Jeesuksen Vapahtajaksemme ja Herraksemme. (Hepr 13:15)

Kiitos avasi oven suurimpaan lahjaan: pelastukseen.  Jeesus sanoi kiittämään palanneelle: ”Nouse ja mene.  Uskosi on pelastanut sinut.”  Ei niin, että kiittäminen olisi ehto pelastukselle tai maksu uskon saamiseksi, vaan siksi, että kiittäminen toi parantuneen Jeesuksen luo.  Evankeliumit ovat täynnään näitä tapauksia ihmisten elämästä.  Tarvitaan asioita, jotka tuovat ihmisen Jeesuksen luo.

Sinut on kastettu.  Joku on rukoillut puolestasi.  Joku on pyytänyt lähtemään kanssaan kirkkoon.  Joku on tilannut sinulle hengellisen lehden tai antanut kirjan.  Olet tullut tai sinut on tuotu tai johdettu Jeesuksen kohtaamispaikalle.  Raamattu osoittaa, että Jeesuksen luo tuojien, tuotujen tai tulleiden ei tarvinnut pettyä.  Jeesus vaikuttaa uskon ja antaa lahjoista suurimman: pelastuksen. 

Jumalan ajallisista lahjoista nautimme ja kiitämme hetken, mutta pelastuksen lahjasta saa kiittää koko elämän ja halki ikuisuuden.  Jeesus ei tullut tuomaan vain hetken huojennusta ja kohennusta tähän kohta päättyvään elämäämme, vaan hän tuli antaakseen ikuisen elämän.  Jumalan tahto ja suunnitelma on, että loppu ei ole huokaus, suru ja hiljaisuus, vaan päättymätön ilo, kiitos ja ylistys.  Anna sen alkaa jo täällä.