KANSA KYPSYY KORJATTAVAKSI - MUTTA MIHIN? Keijo Rainerma saarnasi 23.1.2011

Saarna: Keijo Rainerma

Karkun opiston messussa 23.1.2011

3. sunnuntaina loppiaisesta

Johannes 4:39 – 42

 

KANSA KYPSYY KORJATTAVAKSI – MUTTA MIHIN

 

Jeesus kokosi jo suuremmat opetuslapsijoukot kuin Johannes Kastaja ja parannuksen kasteelle tulijoita riitti.  Jerusalemin fariseukset myötäilijöineen alkoivat kuumeta Jeesuksen toiminnalle.  Vielä ei ollut aika käydä kärsimystielle, ja niin Jeesus palasi Juudeasta takaisin Galileaan.  Mutta hän ei kulkenut juutalaisten Samariaa välttelevää reittiä Jordanin vastarantaa, vaan suoraa reittiä halki Samarian. Garissimin vuoren juurella on yhä Jaakobin kaivo.  Tuolla kaivolla Jeesus kävi keskustelun Sykarin kaupungin naisen kanssa.  Siitä viime sunnuntaina saarnattiin.   Tuo kohtaaminen osoitti sen, ettei Jeesus ollut omaan aikaansa sidottu sellaisissa asioissa, jotka eivät olleet Jumalan tahdon ja rakkauden mukaisia.  Sellainen väärä todistus tosin Jeesuksesta usein annetaan.

 

Keskustelu käynnisti erikoisen tapahtumaketjun naisen elämässä.  Ensin hän kohtaa janoisen miehen, sitten juutalaisen, josta ei erityisemmin pitänyt, sitten rabbin, joka tenttasi häntä, sitten hän huomasi muukalaisen profeetaksi, joka tiesi salatut asiat ja lopulta Jeesus kirkastuu hänelle Messiaaksi, johon uskotaan, jota ylistetään ja josta todistetaan.

 

Lähdeihmisiä

Jeesuksen antamasta vedestä tuli lähde, joka alkoi kummuta ikuisen elämän vettä.  Naisen yksinkertainen pyyntö ”Herra, anna minulle sitä vettä”, sai vastauksen.  Naisesta tuli lähdeihminen.  Elämän vesi ei ole tarkoitettu säilöttäväksi, vaan jaettavaksi eteenpäin.  Ajattelemme Gennesaretin järveä.  Siinä ja sen ympäristössä sykkii rikas elämä.  Järvestä vesi jatkaa kulkuaan Jordanin jokena noin 100 km laskeakseen Kuolleeseen mereen.  Sama vesi, mutta Kuollut meri ympäristöineen on vailla elämää.  Miksi?  Gennesaret luovuttaa veden eteenpäin, Kuollut meri ei anna.  Vesi vain haihtuu ja vie elämän mennessään.  Oletko Gennesaret –ihminen vai Kuollut meri?  Sykarin aikuinen nainen on nyt muuttunut nainen, joka liittyy Jeesuksesta todistavien ketjuun.

 

”Minä uskon ja siksi puhun.  Olin tuhon partaalla.”  Näin todistaa pelastettu Psalmissa 116:10.  ”Tule, niin näet”, todisti Filippos Natanaelille kohdattuaan Jeesuksen ja ”tulkaa katsomaan” kehottaa nyt Sykarin nainen kotikaupunkinsa ihmisiä.  Sinne oli vesiruukku jäänyt kaivolle kuin kuvaamaan sitä vanhaa, mikä nyt sai väistyä uuden elämän tieltä.

 

Herätys – kansankirkon ongelma?

Tulemme tässä nykyluterilaisuuden ja kansankirkkomme kipeään kohtaan.  Tunnettu teologi Pannenberg ennusti: ”Vuonna 2050 ei luterilaisuutta enää ole.”  Kytköksessä kristilliseen uskoon yhä kielteisemmin suhtautuvaan yhteiskuntaan ja sen arvoihin, kirkko harhautuu, laimenee, surkastuu ja haihtuu.  Kun joku tulee uskoon, on sellainen kansankirkolle kiusallista, koska se viestittää, etteivät kaikki pelastu, eivät edes Jeesuksen torjuneet kastetut.  Herätys häiritsee työntekijöiden ja muiden kirkon jäsenten rauhaa. 

 

Vuosi sitten pidetyssä seurakuntamme piispantarkastuksessa nousi suurimmaksi kysymykseksi se, voiko luterilaisessa kansankirkossa olla uskovaisia ja uskosta osattomia.  Piispa muistutti, ettei ihminen voi nähdä ja tietää kenenkään uskoa ja sydämen tilaa ja siksi erotella.  Ei toki voikaan, muttei se tarkoita, ettei eroa uskon ja epäuskon ja siten ihmisten välillä olisi.  Oletteko panneet merkille, kuinka toisenlaisen maailman vielä nykyinenkin virsikirjamme tuo eteemme, kun vertaamme sitä kuulemaamme julistukseen ja näkemiimme seremonioihin.  ”Muut kuollessa ei rauhaa saa, ei kestä Herran kunniaa, ei pysy eessä Jumalan, kuin seuraajat vain Karitsan.” (Virsi 299:9)

 

Luterilaisuus länsimaissa akatemisoituu, virkavaltaistuu, kesyyntyy, jähmettyy.  Siellä, missä luterilaisuus puhaltaa vapaana, se kasvaa, kuten esimerkiksi Etiopiassa.  Yhä ajattelemme, että sellainen, joka kuolee autuaana, kuolee luterilaisena eli yksin Kristuksen armoon turvautuvana.  Jumalan seurakuntaa ei mikään mahti maailmassa voi kukistaa.  Se todistaa, valloittaa, rakastaa ja kärsii.  Hengellisen herätyksen puute tulee kalliiksi yhteiskunnalle ja kurjuudeksi ihmisille.  Vain muutoksen airueena kirkko voi olla toivon merkki ympäristössään.  On suuri ”ennen – mutta nyt”.  Tällainen lippu liehui nyt Samarian yllä.

 

Ruokakassit ja elämän leipä

Kysymykset uupumuksesta, rakkauden janosta, oikeasta uskosta ja vaikuttavasta rukouksesta ja lopulta elämisen välttämättömyyksistä nousevat pintaan, kun hämmästelevät opetuslapset saapuvat ruokakasseineen kaivolle.  Herra pitää välipuhetta opetuslapsilleen – ja me saamme lukea sen kirkolleen – siitä, mistä kirkon olisi pitänyt puhua ihmisille.  ”Ihminen ei elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta.”   Kirkko voi kulkea rinnalla ja jakaa ruokakassejaan ja vielä mainostaa hyviä tekojaankin, mutta tarvitsevien jonot vain pidentyvät.  Kuka jakaa elämän leipää, Jumalan sanaa?

 

Tässähän se teologian ja kirkon jatkuva kriisi on.  Modernin teologian jumalalla on puhe- ja toimintahäiriö.  Jumala ei puhu; hän on hiljaa.  Jumala ei toimi; hän vetäytyy.  Tästä seuraa, ettei Raamatussa ole mitään, mikä tulisi Jumalalta.  Ihmiset toki voivat puhua jumalasta, mutta siirtyvät varsin pian mielestään tärkeämpiin aiheisiin. 

 

Sanankuulijat!  Koko teologian, kaiken kirkon elämän, jokaisen ihmisen ajan ja iäisyyden lähtökohta on tämä: Jumala puhuu inhimillisin, ihmisen ymmärrettävin sanoin.  Jumala ilmoittaa itsensä ja tahtonsa Raamatussa. Jumala on toiminut ja toimii historiassa ja ihmisten elämässä.  Jos tämä huikea asia on totta, silloin on tärkeää myös ”jokaisesta sanasta”.  Se on näin tarkkaa!  Elämän tarkoitus ei löydy kokoamisesta, omistamisesta ja kuluttamisesta, ei edes hyvistä ihmissuhteista, vaan suuremman palvelukseen antautumisesta ja kotiin pääsemisestä.  Ellei Jumalan puhe ole totta ja ellei hän toimi, olemme pelkkä geenirypäs, merkityksetöntä protoplasmaa, joka haihtuu savuna olemattomuuteen.  Syökäämme ja juokaamme, huomenna kuolemme.

 

Koko ajan kylvetään ja korjataan

Kenties kaivokeskustelut tapahtuivat joulu-tammikuun aikoihin, josta oli neljä kuukautta elonleikkuuseen.  Synagoogapalvelusten tekstit puhuivat noihin aikoihin 2. Mooseksen kirjan alkuluvuista, joissa Mooses on kaivolla ja puhutaan Jumalan palvelemisen vuoresta. (2 Moos 2:15)  Tai ehkä ”neljä kuuta kylvöstä korjuuseen” on sananparsi kuvaamassa lyhyttä, mutta tärkeää aikaa.  Kun kysymys on ihmisistä ja heidän ikuisesta osastaan, ei voi odottaa.  Sanan aika on nyt!

 

Kylväjä lähti kylvämään eikä ole vielä palannut.  Kun runsaasti kylvetään, menee siementä paljon hukkaan, mutta osa putoaa hyvään maahan ja tuottaa sadon.  Tämä antaa kylväjälle voimaa jatkaa.  On mieletöntä vain kylvää odottamatta ja kokoamatta satoa.  ”Sadonkorjaaja saa palkkansa jo nyt, hän kokoaa satoa iankaikkiseen elämään ja kylväjä saa iloita yhdessä korjaajan kanssa”, Jeesus sanoo samalla, kun näkee Samarian kaupungin kansan virtaavan luokseen.

 

Evankeliumin julistuksen rinnalla käy aina kysymys sanassa luoksemme tulevan Jeesuksen kirkastumisesta pelastajaksi ja Jeesuksen vastaanottamisesta henkilökohtaiseksi Vapahtajaksi.  Kutsu Jeesuksen seuraamiseen ei ole vain joku lisä tai jälkikokous, vaan kuuluu evankeliumiin.  Pyhä Henki evankeliumin kautta tekee mahdottoman mahdolliseksi, antaa sen, mitä se vaatii: parannuksen armon ja uskon lahjan.  Ellei tähtää, voi osua vain sattumalta.  Julistaja tähtää keskelle.  Saarnatuoli on taistelun paikka.  Saarnaaja rukoilee: Anna minulle sieluja!

 

Jeesus heitti siemenen yhdelle kyyhkyläiselle ja sai koko kyyhkysparven.  Niin vaikuttavia ovat Jumalan sanan siemenet.  Me puhumme kaupunkimissiosta, emmekä saa edes sitä yhtä.  Mitä ihmettä me oikein ihmisille tarjoamme ja mihin tähtäämme?

 

Jumalan tahto ravitsee

Mahdollisuus yhden ihmisen hengelliseen auttamiseen ravitsi janoisen ja nälkäisen Jeesuksen siinä määrin, että opetuslapset arvelivat jonkun tuoneen Jeesukselle syötävää.  Jumalan tahdon tekeminen ravitsee enemmän kuin ruoka ja juoma.  Haastatellessani erästä nuorehkoa, hyvin koulutettua ja toimeentulevaa perhettä heidän pyrkiessään lähetyskurssille ja –työhön, muistutin heitä lähetyssaarnaajien pienestä palkasta.  Perheen isä vastasi puhuttelevasti: Meillä on nyt suuri palkka, mutta pieni työ, haluamme suureen työhön, vaikka palkka olisi pieni.  Tätä nykyä he taitavat olla jossakin Etelä-Kiinassa.  On liikuttavaa huomata omassa tuttavapiirissäänkin, kuinka moni haluaa antaa aikaa, voimia ja varojaan Jumalan valtakunnan työhön ja liittyä Sykarin naisen kanssa todistajien ketjuun, koska Jeesus on heidät pelastanut.  On Jumalan tahto, että olemme Jeesuksen todistajia.  Kuuliaisuus Jumalan tahdolle ruokkii sieluamme.

 

Toimeentulo tarvitaan, mutta Jumalan tahdon tekeminen ruokkii enemmän kuin ruoka ja juoma.  Tässäkö syy siihen tyhjyyteen, jonka ihmiset kokevat kaiken yltäkylläisyyden keskellä.  Tässäkö syy pahaan oloon, jonka syytä ei osata sanoa ja joka purkautuu vihapuheena muihin.  Kirkon ja sen saarnaajienhan piti julistaa ihmisille Jumalan tahto, jonka tiedämme Raamatusta.  Mutta kaikkialla kuultiinkin vain ihmisen tahto ja ääni.  Se, joka ei tiedä rikkoneensa Jumalan tahdon, ei tunne olevansa myöskään syntinen, vaikka nukkuisi kenen lakanoissa ja olisi ollut kuinkakin kurja lähimmäisilleen.  Siksi evankeliumin tarjous ja armon vakuutus ei kelpaa ja sanoma sijaisesta, hänestä, joka ainoana täytti Jumalan tahdon, tuntuu kummalliselta.  Jumala tahtoo, että kaikki pelastuisivat, koska kaikki ovat suuressa hädässä ja joutuvat iankaikkiseen kadotukseen, elleivät pelastu.  Onko Jumalan tahto myös saarnaajien tahto ja kaikkien kristittyjen tahto?

 

Ei kai näkymme ja toivomme vain ole liian pieni ja ahdas?  Mitä enemmän kirkko ja kristityt keskittyvät tämänpuoleisiin, ajallisiin, maallisiin, sen tyhjemmäksi, turhemmaksi ja tarkoituksettomammaksi kaikki tulee ja sen huonommin ihmisillä ja yhteiskunnalla menee.  Satoa korjataan joka päivä, mutta kuka korjaa ja mihin.  Viime sunnuntaina kuulin järkyttävän uutisen.  Joku oli lapsensa kanssa ollut Tampereen Koskikeskuksessa, kun heidän vierelleen oli pudonnut ihminen ylemmistä kerroksista.  Tavarataivas ei ollut riittänyt tyydyttämään ahdistettua sielua.  Ehtikö kukaan kertoa epätoivoiselle pelastajasta, Jeesuksesta.  Sato, Sinut on tarkoitettu ikuiseen elämään.  Muu on liian vähän ja surullista.  Taivasnäky motivoi saarnaajan ja kutsuu kuolevaisen Jeesuksen seuraamiseen.

 

Jumalan elovainioilla toinen on kylväjä, toinen sadonkorjaaja.  Harvoin tulevat molemmat tehtävät saman ihmisen osaksi, mutta sato antaa ilon kummallekin.  Johannes Kastaja kävi Jeesuksen edellä, Samarian nainen kävi Filippoksen ja Samarian suuren herätyksen edellä. (Apt 8:5-8)  Emme kanssa perintönä vain edeltävien sukupolvien syntikirousta ja syntisiä geenejä, vaan myös Kristuksen todistajien kylvön ja esirukoukset.  ”Jotka kyynelin kylvävät, ne riemuiten korjaavat.  Jotka itkien menevät kylvämään vakkaansa kantaen, ne riemuiten palaavat kotiin lyhteet sylissään.” (Ps 126:5,6)

 

”Katsokaa tuonne”, Jeesus sanoo, kaupungin ihmisten kiiruhtaessa kaivolle päin.  ”Vainio on jo vaalennut, vilja on kypsä korjattavaksi.”