"Jumalan varassa, vai ihmisen?"

(Ps. 113:1 – 8, Jes. 7:10 – 14, Room. 9:2 – 8)

”Isä pyhitä meitä totuudessa. Sinun sanasi on totuus. Aamen”

Taitekohta

Kun Jumalan suunnitelmissa lehti kääntyy, ihminen on yhtäkkiä ”vähäinen palvelija”. (Luuk. 1:48) Marian päivänä kääntyi Jumalan pelastushistorian suuri lehti. Siihen asti pelastushistoria oli Jumalan toisiaan seuraavien ja toisiaan vahvistavien lupausten historiaa. Tästä eteenpäin se oli lupausten toteutumista.

Marian kohdalla kävi niin, että hänen pienen elämänsä taite osui yksiin Jumalan suunnitelmien suuren taitteen kanssa. Sillä, mikä näytti yllättävältä elämänkriisiltä, oli hänen omaa elämäänsä suurempi merkitys.

Taitekohtaa ilmoittamaan Jumala lähetti enkelin. Tuskin vähempi olisi riittänytkään, niin suuri ”uutispommi” enkelillä oli kerrottavanaan. Uutisen suuruutta kuvaa se, että kristityt tunnustautuvat sen sisältöön jokaisessa jumalanpalveluksessa, kun he lausuvat: ”Minä uskon… Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ainoaan poikaan, meidän Herraamme, joka sikisi Pyhästä Hengestä, syntyi neitsyt Mariasta.” Kaiken tämän löydämme päivän evankeliumista.  

Jeesus ja Daavid

Enkelin viesti ankkuroituu Jeesus-nimeen (Luuk. 1:31) Kun tutkimme viestiä, ymmärrämme miksi Pietari myöhemmin julisti: ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.” (Ap.t. 4:12)

Auttaakseen Mariaa – ja meitä! – ymmärtämään, missä Jumalan kartalla nyt liikutaan, enkeli kertoi Jeesus-nimen kantajasta kolme asiaa. Ensinnäkin: Hän on oleva suuri. Toiseksi: Häntä kutsutaan Korkeimman Pojaksi. Ja kolmanneksi: Herra Jumala antaa hänelle hänen isänsä Daavidin valtaistuimen.

Emme tiedä, mitä Maria tästä ymmärsi. Ainakin hän muisti myöhemmin, mitä oli kuullut. Kenties Daavidin nimi auttoi häntä paikantamaan Jumalan kartalta toisenkin pisteen. Se oli Daavidin elämän suuri taite. Siinä Daavidista oli tullut koko Israelin kuningas ja liitonarkku laintauluineen oli palautettu Jerusalemiin. Daavid saattoi huokaista helpotuksesta ja ajatella tulevaisuutta. (2. Sam. 5 – 7)

Tässä taitteessa näyttämölle asteli profeetta Naatan. Hän muistutti Jumalan lupausten toteutumisesta ja raotti Daavidille tulevaisuuden verhoa. Ensinnäkin: Jumala tekisi Daavidin nimestä suuren. (2. Sam. 7:9) Toiseksi: Jumala sanoisi Daavidin pojasta: ”Minä olen oleva hänelle isä, ja hän on oleva minulle poika.” (2. Sam. 7:14) Kolmanneksi: Daavidin suku, kuninkuus ja valtaistuin säilyisivät ikuisesti. (2. Sam. 7:17)

Ei ole ihme, että Daavid aikanaan rukoili henkeä haukkoen: ”Mikä olen minä ja… sukuni… Olet antanut suvulleni lupauksia, jotka tähtäävät kauas tulevaisuuteen…” (2. Sam. 7:18 – 19) Nyt Maria seisoo Jumalan kartalla Daavidille luvatussa tulevaisuuden pisteessä! Enkeli kertoo Marialle hänen lapsensa todellisen luonteen: Jeesus-nimi annetaan Jumalan Pojalle ja Daavidin suvun lopulliselle Kuninkaalle. Ei ole ihme, että Maria kokee itsensä Jumalan edessä ”vähäiseksi”. (Luuk. 1:48)

Jumalalle ei mikään ole mahdotonta

Voimme kuvitella, miten Maria räpsytti silmiään ja haukkoi henkeään. Mitä minulle tapahtuu? Mikä tämän tavallisen arjen puhkaisi? Maria saa hämmennykseltään kysyttyä: ”Miten se on mahdollista?” (Luuk. 1:34) Eikö puhe lapsesta ole mahdotonta ja ennenaikaista!

Jos oli enkelin ensimmäinen viesti ”uutispommi”, sitä on jatkokin. ”Sukulaisesi Elisabet kantaa poikalasta, vaikka on jo vanha.” (LUuk. 1:36) Varsinainen uutinen ei ollut iltatähti, vaan lapsettoman raskaus. Siitä, mikä oli tuomittu kuolleeksi ja kuihtuneeksi, syntyisi Jumalan käsissä elämää. ”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta”, vastasi enkeli.

”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” Kenties Marian tavoitti Elisabetin kohtalotoverin menneisyydestä? Löytyihän Jumalan kartalta toinenkin nainen, jolle oli vastattu samoin. Lapseton, vanha Saara naurahti aikanaan, kun Jumala lupasi hänelle ja Aabrahamille pojan. Mutta epäilevän naurun katkaisi kysymys, ”onko Jumalalle mikään mahdotonta?” Kysymys liitti yhteen Jumalan lupaukset perillisestä ja siunauksesta. Nyt Aabrahamin siunaus voisi tulla ”siunaukseksi kaikille maailman kansoille”. (1. Moos. 18:18)

”Jumalalle ei mikään ole mahdotonta.” Kaikkien kansojen siunaukseenko se liittyi? Mitä Marian mielessä kulki, emme tiedä. Kaikki osoitti suureen ja ennen näkemättömään taitteeseen – ja samalla tielle, jolla Maria kokisi pilkkaa ja häpeää, kenties vaarantaisi henkensäkin.

”Minä olen Herran palvelijatar”, on Marian vastaus. Paitsi, että se viestii esikuvallista uskoa ja suostumista Jumalan kutsuun, se viestii myös todellisuudentajua. ”Palvelijatar” on lievä ilmaisu ”orjatarta” merkitsevästä alkuperäisestä sanasta. Marian koko olemus – se, mitä hän on ja omistaa – on Jumalan käsissä: Mitä edessä odottaakin, olen nyt kaikkineni Hänen käsissään, jonka lupaukset eivät petä, ja jolle mikään ei ole mahdotonta. Voitko sittenkään rehellisesti sanoa, että olisit ehtoinesi ja selityksinesi paremmassa tai turvallisemmassa asemassa?

Herran palvelijatar

Taaksepäin katsovana seurakuntana tiedämme, että Maria sai elämänsä taitteessa ”hyvän osan”. Muistamme hänet Vapahtajan äitinä ja uskon esikuvana ainakin neljästä asiasta.  

Ensinnäkin Maria oli arjen kristitty. Hän eli niin kuin uskoi ja sai kokea Jumalan johdatuksen elämässään.

Toiseksi Maria oli sanan kristitty. Jouluevankeliumista muistamme Luukkaan huomautuksen, ”mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä”. (Luuk. 2:19)

Marian sydämessä Jumalan sana löysi otollisen maaperän. Hän mietiskeli sitä ja kantoi sitä mukanaan. Se puhui hänen sydämessään juuri silloin, kun sitä kipeimmin tarvittiin.

Marian esikuvaa seuraten meidänkin on kätkettävä Raamatun sana sydämeemme; opeteltava sitä ulkoa, mietiskeltävä hiljaisina hetkinä ja annettava sen vaikuttaa arjessa. Vain siten löydämme oman paikkamme Jumalan sanan ja lupausten suurella kartalla, ja alamme nähdä, miten Jumala toimii ja vaikuttaa elämässämme.

Kolmanneksi Maria oli ristin kristitty. Hänen elämästään näemme, miten Jumalan työkalut kuluvat ja kolhiintuvat käytössä. Kahdeksanpäiväinen Jeesus-lapsi sylissään Maria kuulee Simeonin, miten ”sinun omankin sydämesi läpi on miekka käyvä”. (Luuk. 2:35)

Jumalan käsiin antautuneena Maria otti niin hyvän kuin pahankin vastaan samasta kädestä. Hän kulki tien, jolla joutui kokemaan epäonnistuneensa äitinä. Hän kulki tien, jolla joutui pelkäämään oman lapsensa ja perheensä turvallisuuden puolesta. Hän kulki tien, joka päätyi Vapahtajan – hänen oman poikansa – ristin juureen.

Maria, jos kuka tietää, mitä Vapahtajan tuskaiset sanat Jumalan hylkäämisestä tarkoittavat. Ne olivat miekka, joka lävisti hänen omankin sydämensä.

Neljänneksi Maria on ilon kristitty. Tätä emme saa kärsimysten ja vastoinkäymisten keskellä unohtaa. Maria on – näin uskon! – suurin kuva ilon kristitystä. ”Jumala oli suonut hänelle armonsa”. Maria oli paikalla viimeisten joukossa pitkäperjantaina, samoin ensimmäisten joukossa pääsiäisaamuna ja sitä seuraavina päivinä.

Jos Marian tie vei alas, se myös nosti taivaisiin. Ei ole vaikea kuvitella, miten Maria pääsiäisaamuna kotimatkalla lauloi vanhaa ylistyslauluaan: ”Minun sieluni ylistää Herran suuruutta, minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.” (Luuk. 1:46 – 47)

Marian laulu kertoo eron kotimatkan ja pakomatkan välillä. Kotimatkalla ylistetään Jumalan suuruutta ja iloitaan siitä, mitä Jeesus on tehnyt. Pakomatkalla kaikki on lopulta ihmisen varassa ja ihmisestä kiinni.