Massojen evankeliointia vai kristillistä palvelua?

Matt. 13: 31–33

Jeesus esitti opetuslapsilleen tällaisen vertauksen: »Taivasten valtakunta on kuin sinapinsiemen, jonka mies kylvi maahansa. Se on pienin kaikista siemenistä, mutta kun sen taimi kasvaa täyteen mittaansa, se on puutarhan kasveista suurin. Lopulta se on kuin puu, niin että taivaan linnut tulevat ja pesivät sen oksille.»

Vielä hän esitti heille vertauksen: »Taivasten valtakunta on kuin hapate. Kun nainen sekoitti sen kolmeen vakalliseen jauhoja, koko taikina happani.»

Monilla asioilla on näkymätön alku ja mahtava loppu. Pienistä puroista kasvaa suuri virta. Näkymättömissäkin tapahtuu kasvua. Mutta – tarvitaan Jeesuksen sanojen mukaan siemen tai hapate. Jeesus vertaa Taivasten valtakunnan tulemista kuulijoidensa keskuuteen lähes näkymättömän sinapinsiemenen kasvuun ja hapatteen näkymättömään työhön taikinassa. Monesti ajattelemme, että tarvitaan suurta, kuuluvaa ja voimakasta menoa, että Jumalan valtakunta voisi mennä eteenpäin. Jeesus puhuu Jumalan valtakunnan kasvusta ja tulemisesta, joka tapahtuu ulkoisesti lähes näkymättömästi hiljalleen ja hiljaisuudessa.

Mies voi tehdä paljon valmisteluja. Hän voi muokata peltoaan hyvin, lannoittaa sen ja huolehtia kastelusta. Nainen voi hankkia jauhoja. Vaikka en kyllä oikein ymmärrä mihin hän näin paljon näitä jauhoja tarvitsi. Kolme vakallista on 36 litraa! Siitä leipoi jo melkoisen määrän leipiä. Jeesuksen vertauksessa mies ja nainen ovat sivuosassa. He luovat hyvät edellytykset ja olosuhteet kasvulle ja hapattumiselle. Siemen ja hapate ovat tärkeimpiä.

Jeesus siis haluaa kuvat näillä vertauksilla Jumalan valtakunnan etenemistä ihmisten keskuudessa. Miten Jumalan valtakunta sitten eteni Palestiinassa ja Rooman valtakunnassa?

Vuonna 300 kristittyjä on arveltu olevan Rooman valtakunnassa n. kuusi miljoonaa. Jos ajatellaan, että vuonna 40 kristittyjä oli muutama tuhat niin kasvuvauhdiksi saadaan n. neljä prosenttia vuodessa ja 40 prosenttia vuosikymmenessä.

Jos kristittyjen määrä lisääntyi tasaisesti ja heitä oli vuonna 40 n. tuhat, vuonna 50 n. 1400, vuonna 100 n. 7500, vuonna 150 n. 40 000 ja vuonna 200 lukumäärä olisi ollut n. 220 000. Prosentuaalinen kasvu tuottaisi sitten häkellyttävän hyppäyksen ja vuonna 250 kristittyjä olisi jo 1,2 miljoonaa. Vuonna 300 lopulta juuri tuo uskomattoman suuri määrä, vähän yli kuusi miljoonaa, mistä historioitsijat ovat puhuneet.

Onko siis kristinuskon leviämisnopeutta pidettävä yllättävän suurena tai jopa käsittämättömän suurena? Edellä mainitut luvut kertovat toista. Ensimmäisellä vuosisadalla on kehityksen täytynyt näyttää jopa toivottoman hitaalta. Paavalilla oli aihetta lähettää kirjeitään ja taistella uskon puolesta.

Ajatellaanpa omaa kirkkoamme ja sen jäsenmäärän kehitystä. Kirkkomme menettää jäseniään samassa tahdissa kuin Rooman valtakunnassa niiden määrä lisääntyi. Jos otetaan esimerkiksi 300 vuoden ajanjakso niin päästään yllättävään tulokseen. Jos kirkon jäsenten määrä laskee tulevaisuudessa samalla vauhdilla kuin viime vuosina niin Suomen ev. lut. kirkkoon ei vuonna 2300 kuulu enää yhtään jäsentä! Tämä taas kertoo siitä, että pahan evankeliumin siemenet ja hapatteet leviävät nyt melko näkymättömänä. Meidän tulisi kuitenkin olla tästä jo nyt huolissamme, sillä kristinuskon vastustajat saavuttavat lopulta satonsa moninkertaisena!

Palataan Jeesuksen vertaukseen. Mikä oli se siemen ja se hapate, joka sai aikaan kasvun näkymättömästä suureksi? Mikä oli se kristittyjen itsensä osa ja tehtävä, joka edesauttoi tätä prosessia? Mitä tekivät nämä kristityt kylvömiehet ja leipojanaiset?

Kun kristinuskon historiaa tutkitaan, niin huomataan, että suurilla massatapahtumilla oli lopulta vain vähän merkitystä evankeliumin leviämiselle. Todellisuudessa ja arjessa kristinusko levisi henkilökohtaisten kontaktien ja ennen kaikkea kristittyjen osoittaman köyhien ja kärsivien auttamisen kautta. Historian kirjat puhuvat kristityistä, jotka alusta alkaen pitivät huolta orvoista, leskistä, vangeista ja muukalaisista. Nimenomaan sairaiden auttaminen suurten tautiepidemioiden aikana näyttäisi olleen Roomassa ratkaiseva askel kristinuskon menestykselle.

Ensimmäinen suuri epidemia, ehkä isorokko, riehui valtakunnassa vuosina 165-180 tappaen jopa  kolmanneksen väestöstä. Toinen tuhoisa epidemia oli tuhkarokko 250 luvulla. Kirkkoisät katsoivat vitsauksien hyödyttäneen kristinuskon asiaa. Esimerkiksi Aleksandrian piispa Dionysos kuvaa kaupunkinsa tilannetta näin: ” Useimmat veljistä eivät säästäneet itseään, vaan kävivät varomatta sairaiden luona, palvelivat heitä alituisesti, hoitivat heitä Kristuksessa ja erosivat mielellään täältä heidän kanssaan saaden toisista tartunnan, vetäen taudin lähimmäisistään itseensä ja auliisti ottaen itseensä heidän kipunsa. Useat, jotka olivat hoitaneet toisia ja antaneet heille voimaa, kuolivat itse. Pakanat menettelivät aivan päinvastoin. Niitä, jotka alkoivat sairastaa, he torjuivat luotaan ja pakenivat raikkaimpiaan; puolikuolleet he heittivät kaduille, kuolleet he paiskasivat ulos hautaamattomina.” Näin Eusebiuksen kirkkohistoria.

Mielenkiintoinen on myöskin ulkopuolisen todistus kristittyjen tekemästä vaikutuksesta. Todistus on sitä arvokkaampi, kun se on peräisin kristinuskon liikkeen viholliselta. Tämä keisari Julianus ”Luopio” yritti lyhyellä hallituskaudellaan uudistaa vanhan roomalaisten uskonnon ja suistaa ateismiksi luonnehtimansa kristinuskon (galilealaisten taikauskon!) valta-asemasta. Julianus valittaa, että ”ateismin” leviämistä on eniten edistänyt ”galilealaisten ystävällisyys muukalaisia kohtaan, vainajien haudoista huolehtiminen ja heidän hurskas elämänsä, niin teeskenneltyä kuin se onkin.” Julianus jatkaa: ”Onhan häpeällistä, että samalla kun yhdenkään juutalaisen ei koskaan tarvitse kerjätä ja kun jumalattomat galilealaiset ruokkivat omien köyhien lisäksi meidänkin köyhämme, kaikki näkevät etteivät meikäläiset saa meiltä apua.”

Huomatessaan, että roomalaisen keisarikultin papit laiminlöivät köyhiä, galilealaiset ryhtyivät ihmisrakkaiksi ja saivat näin ihmisiä liittymään itseensä. Näin sanoessaan Julianus, joka oli kristillisen diakonian vihamies, tulee antaneeksi väkevän todistuksen sen merkityksestä uskon leviämiselle. Voimme siis ajatella, että monet epidemioiden aikana kristityiltä apua saaneet tai heidän omaisensa suhtautuivat myöhemmin kristittyihin myönteisesti. Voimme varmasti olettaa, että vitsausten aikana tai niiden jälkeen kristityt saivat tavallista enemmän käännynnäisiä. Seurakunnan jäsenyys antoi paremman turvan kuin Rooman kansalaisuus.

Tämä meidän tulisi nyt muistaa lamaan valmistautuvassa Suomessa ja myös Kankaanpäässä. Jokaisen kristityn ja erityisesti seurakunnan kannattaa satsata kristilliseen palveluun ja sitä kannattaa osoittaa varauksetta kaikille tarvitseville. Itse asiassa kristillistä palvelua kannattaisi osoittaa myös niille, jotka eivät kuulu kirkkoon tai ovat elämässään syystä tai toisesta ajautuneet kauas armon evankeliumin ulottuvilta. Pientä kristillistä palvelua vastaanottaessaan ihmisten sydän on raollaan hyvälle sanomalle. Jumalan sanan sinapinsiemenet ropisevat hyvään multaan ja kasvavat kiitollisuuden ja luottamuksen ilmapiirissä. Näin tapahtuu, kun ihmisen elämäntilanteeseen sitoudutaan pitkäksi aikaa ja häntä autetaan ja rohkaistaan kaikin tavoin eteenpäin. 

Diakoniapappina voin siis sanoa, että yksi parhaita tapoja kylvää Jumalan sanan siementä on kylvää sitä rakkauden työssä. Pienikin sanankohta, yhdessä laulettu virren säkeistö tai rukoushuokaus ovat Jumalan sanan kylvöä tänään. Hyvä ja rohkaiseva esimerkki tästä on Pelastusarmeijan toiminta. Sitä ohjaa lempeys ja myötätunto kärsiviä lähimmäisiä kohtaan. Antaessaan tarvitseville saippuaa, soppaa ja evankeliumia (mitä ne sitten tänään tarkoittavatkaan käytännössä), Pelastusarmeijan sotilaat saarnaavat paremmin kuin minä nyt lähimmäisenrakkaudesta.

Pelastusarmeijan sivulta löysin esimerkin lempeyden osoittamisesta lähimmäiselle. Siihen päätän:

Erään taistelun jälkeen Amerikan sisällissodan aikana makasi sadoittain haavoittuneita eräässä kenttäsairaalassa, ja heistä monikin saattoi odottaa vain kuolemaa vapauttajana. Presidentti Lincoln kuuli puhuttavan tästä ja päätti vierailla sairaalassa. Haavoittuneiden joukossa hän huomasi nuoren miehen, jonka hän tiesi osoittaneen taistelussa suurta rohkeutta ja urhoollisuutta. "Voinko tehdä sinulle jonkin palveluksen?" presidentti kysyi. "Tahtoisin mielelläni saada kirjoitetuksi äidilleni", sotilas vastasi heikolla äänellä. Lincoln kirjoitti kirjeen sanelun mukaan varustaen sen myös omalla nimikirjoituksellaan. Sotilas näki hänen nimensä ja kysyi ihmetellen: "Oletteko Te itse presidentti?" "Olen, poikani, mitä vielä haluat?" "Tahtoisitteko ottaa äidin paikan ja pitää minua kädestä, kunnes olen valmis. Ei se kestä kauan." Yli kaksi tuntia suuri valtiomies istui vuoteen vieressä ja piti nuoren sotilaan kättä, kunnes se oli jäykistynyt.

On suurempaa ottaa "äidin paikka" kuin pitää mitä parhain saarna lähimmäisenrakkaudesta.

Mitä ajatuksia saarna herätti sinussa?

Palautetta - kysymyksiä - ideoita otetaan mielihyvin vastaan.

Siunattua pyhäpäivää ja alkavaa työviikkoa!