Jeesus, parantajamme

Kotikorvainen

Tunnen erään miehen, jota syytetään silloin tällöin kotikorvaisuudesta. Ilmiö liittyy kuulemiseen. Mies kyllä kuuntelee ja vastailee vaimolleen (tai lapsille), mutta ei ole keskustelussa millään tavalla läsnä. Ajatukset ovat sanomalehdessä tai töissä, milloin missäkin. Yleensä kotikorvainen keskustelu päättyy toisen turhautumiseen. ”Ei se taaskaan kuule!”

Evankeliumitekstin näkökulmasta ”kotikorvaisuudessa” on olennaista se, että kuulemisen esteet ovat kuulijassa. Hän on syystä tai toisesta – nykytermein ilmaistuna – ”offline” -tilassa. Yksittäiset sanat tavoittavat hänessä jotakin sattumanvaraista, mutta varsinainen viesti ei tavoita.

Markus on evankeliumia kirjoittaessaan kiinnittänyt erityistä huomiota Jeesuksen, ihmisten kovakorvaisuutta ja hengellistä tunnottomuutta koskevaan tuskailuun. Kehotus, ”jolla on korvat, se kuulkoon”, toistuu montaa kertaa Jeesuksen opetuksissa. (Mark. 4:9, 23, 7:14,16) Vierailu kotikaupungissa lienee ihmisten kovakorvaisuuden huippu. Sen saldona Markus toteaa, ”ihmisten epäusko hämmästytti häntä”. (Mark. 6:6) Ajattele: Jumalan poika hämmästyi! Hän ei ollut uskoa todeksi, miten kovan työn takana näiden ihmisten voittaminen Jumalan valtakuntaan voi olla.

Tuotu Jeesuksen luo

Evankeliumin kertomus siitä, miten Jeesus parantaa kuuromykän miehen, on yksi näytös tässä tuskailussa. Kenties mies ja hänen vammansa, antaisivat mahdollisuuden viestiä jollekin kovakorvaiselle, kuka Jeesus on ja miksi hän on tullut tähän maailmaan!

Kuurosta sen paremmin kuin hänen tuojistaan, ei kerrota tarkemmin. Kenties siksi, että voisimme paremmin asettua heidän sijaansa: Jeesuksen luo tuotaviksi, tai tuojiksi. Molempien osa on joka tapauksessa hyvä. Molemmat tulevat sinne, mistä löytyy elämään enemmän kuin hetkellinen apu ja merkitys.

Evankeliumin miehessä on paljon suomalaiselle nykymiehelle tuttua. Hän on kuuro. Hän ei kykene kuulemaan, saati kuuntelemaan, eikä hän pysty kunnolla puhumaan. Alkutekstin mukaan mies ”mongertaa”, mutta tunteidensa ja ilmaisunsa kanssa vaikeuksissa oleva suomalaismies ymmärtänee häntä aivan hyvin. Edelleen mies tuodaan Jeesuksen luo. Yksin, omasta aloitteesta ja omin voimin hän ei tullut. Niin on tilanne usein arkisesti ajatellen, ja niin on tilanne aina hengellisesti ajatellen.

Miten vaikea ihmisen onkin voittaa uskoon, hengelliseen tilaisuuteen tai Jumalan Sanaan liittyviä asenne-, tunne- ja mielipidemuureja! Silti vielä vaikeampaa – se on: täysin mahdotonta – ihmisen on voittaa siteitään syntiin, perkeleeseen ja tähän maailmaan. On yksin Jumalan työtä ja armoa, kun joku tulee tai tuodaan, Jeesuksen luo.

Parantava kosketus

Pysähdymme nyt katsomaan, miten Jeesus tämän miehen kohtaa. Nostetaanko hänet lavalle, muiden katseltavaksi ja esimerkiksi Jumalan valtakunnan voimasta? Tuleeko hänestä väline tärkeämpää asiaa varten?

Ei tule, ”sillä Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan sitä, mikä kadonnut on". (Luuk. 19:10) Jeesuksella ei ole tärkeämpää päämäärää, eikä suurempaa ohjelmaa kuin yksi kadonnut. Saat sydämesi pohjia myöten ajatella, että sinä riität syyksi sille, että Hän tuli. Ja tänäänkin on Jumalan kalenterissa varaus teidän kahden kohtaamiselle!

Tarkkaamme nyt etäämmältä Jeesusta ja sokeaa miestä. Miten kohtaaminen jatkuu? Laittaako Jeesus kätensä miehen päälle niin kuin tuojat pyytävät? Ei laita. Hän ”panee sormensa” miehen elämän kipeimpään kohtaan, korviin, jotka eivät kuule. Niin hän on toiminut monen muunkin elämässä. Siihen, mikä on kipeintä ja arinta – juuri siihen! – Hän ”panee sormensa” kuin kysyäkseen, saanko parantaa tämän.

Aavistan, ettei tuo kosketus tuntunut kuurosta kovin hyvältä. Jeesus osoitti sananmukaisesti sormella hänen elämänsä kipeää kohtaa, mutta hän osoitti parantaakseen. Näin Hän tekee meillekin: ”panee sormensa” elämämme kipeään kohtaan ja esittää sanattoman kysymyksen, saanko puuttua tähän. Saanko paljastaa, mikä sinussa on kipeää ja aristaa? Saanko parantaa?

Sitten Jeesus sylkäisee, koskettaa miehen kieltä ja huokaisee yhden sanan rukouksen: Effata, aukene. Juuri niin kuin hän on opetuslapsiaankin opettanut: ”Ja kun rukoilette, niin älkää tyhjiä hokeko niin kuin pakanat, jotka luulevat, että heitä heidän monisanaisuutensa tähden kuullaan. (Matt. 6:7)

Älkää kertoko!

Ja ihme tapahtuu! Miehen korvat avautuvat. Hän puhuu selkeästi. Jumalan valtakunnan todellisuus murtautuu Raamatun mukaisesti ihmisten keskelle. ”Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan.” (Jes. 35:5 – 6) Tämän täytyy olla taivashetki maan päällä! Enää ei tarvitse kuuluttaa, ”jolla on korvat, se kuulkoon”. Nythän kaikki kuulevat ja ymmärtävät, kuka Jeesus oikein on! Vai kuulevatko sittenkään?

Eivät kuule! Sanon aivan yksiselitteisesti: Eivät kuule! Ja epäilen, että meidänkin on vaikea kuulla. Evankeliumissa Jeesus ”kielsi ihmisiä kertomasta tästä kenellekään”. Mutta Markuksen mukaan niitä, jotka kuulivat, ei juuri ollut: ”Mitä enemmän hän heitä kielsi, sitä enemmän he levittivät siitä tietoa.” (Mark. 7:36)

Kysymme nyt, miksi Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta, olihan tapahtunut ihme! Ja toisaalta: Miksi ihmiset niin innolla rikkoivat kieltoa? Wilhelmi Malmivaara saarnasi 1900-luvun alkuvuosina tekstistämme näin: ”Samanlainen on luonnollisen ihmisen tila hengellisessä mielessä. Jumalasta ja hänen sanastansa hän ei tajua mitään. Kirkossa hänellä ei ole virsikirjaa mukana, rukouksien aikana hänellä on muuta ajateltavaa --- Hänen ymmärryksensä ulottuu ulkonaiseen, mutta ei hengelliseen.” (Herra vie perille, s. 37) Käsittääkseni samasta ongelmasta kirjoittaa Paavali korintin seurakunnalle: ”Minä en voinut puhua teille, veljet, niin kuin hengellisille ihmisille puhutaan, vaan niin kuin puhutaan vanhan luontonsa vallassa oleville, niille jotka ovat Kristuksen tuntemisessa vielä pikkulapsia.” (1. Kor. 3:1)

Kysymme nyt, mikä Galilean järven tapahtumissa oli ulkonaista. Eikö ihme? Sen kaikki näkivät, siihen kaikki saattoivat ottaa kantaa. On helppo kuvitella, miten Galilean sanomat olisi otsikoinut: Ihme! Ikänsä kuuro alkoi kuulla. Lääkärit epäilevät petosta! Nyt puhuu sukulaismies: Lapsena parantunut kuuli vähän. Ja niin edelleen.

Tästä näkökulmasta ymmärrämme, miksi Jeesus kielsi ihmisiä kertomasta. Joka kertoisi vain ihmeestä, kertoisi ulkonaisesta. Ja joka kuulisi vain ihmeestä, kuulisi Jumalan hyvistä lahjoista, mutta ei niiden Antajasta. Voitko kuvitella Jumalan silmissä surullisempaa kuin ihmisen, joka etsii Jeesusta kuin lääkäriä: Tutki ja paranna sairauteni, mutta pysy muutoin vastaanotollasi.

Jolla on korvat, se kuulkoon!

On aika kysyä, mitä Jeesus niin huonolla menestyksellä yritti ihmisille viestiä? Mistä hän puhui huutaessaan, ”jolla on korvat, se kuulkoon”? Markus toistaa sanat kahdessa asiayhteydessä yhteensä neljä kertaa: Ensin Jumalan Sanaan liittyvien vertausten yhteydessä ja sitten ihmisen perimmäiseen turmeltuneisuuteen liittyvän opetuksen yhteydessä. (Mark. 4:9,23, 7:14,16)

Vertaukset kylväjästä ja lampusta opettavat, miten eri tavoin ihminen voi Jumalan Sanaan suhtautua. Yksi ohittaa (Mark. 4:4,15), toinen innostuu hetkeksi (4:5,16 – 17), kolmas unohtaa vaikeuksien tullessa (4:7,18 – 19). Mutta neljäs ottaa vastaan, antaa Sanan vaikuttaa ja valaista omaa elämää, ja tuottaa sen mukaista satoa. (Mark. 4:8,20 – 23) ”Jolla on korvat, se kuulkoon!”

Keskustelu siitä, mikä saastuttaa ihmisen, johtaa opetukseen ihmisen turmeltuneisuudesta. ”Se, mikä tulee ihmisestä ulos, se saastuttaa ihmisen. Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat”, sanalla sanoen pahat teot. (Mark. 7:20 – 21) Jeesuksen radikaali analyysi ihmisestä on siis tämä: Pahan ongelma ei tule eikä perimältään ole ulkopuolellamme, se tulee sisältämme, sydämestämme. Olemme Jumalan silmissä perin juurin turmeltuneita ja syntisiä. ”Jolla on korvat, se kuulkoon!”

Jeesus tunsi väkensä, siksi hän kielsi kertomasta. Nyt ei ollut puhumisen, vaan Raamatun tutkimisen aika. Mitä nämä tapahtumat tarkoittavat ja kuka tuo mies on? Jesajan kirjassa oli vastaus sille, joka otti Sanan vastaan ja suostui sen valaistavaksi: ”Jumala tulee itse ja pelastaa teidät.” (Jes. 35:4) Eikä siinä ollut epäselvyyttä, mihin kohtaan Jeesus ”pani sormensa” juutalaisten Raamatun välissä. ”Jumala tulee itse ja pelastaa teidät.” Tuo lause edeltää jaetta, jossa luvataan, että kuurot kuulevat ja mykät puhuvat.

Joka ulkonaisen sijaan tahtoi tavoittaa tapahtumien hengellisen ytimen, hänellä oli avaimet käsissään: Jumala avaa Sanansa kautta ihmisen hengelliset korvat samalla tavalla kuin Hän tahtoessaan avaa kuuron korvat. Sanan kautta ymmärrämme, että synnin ongelma on meissä, ei ulkopuolellamme. Sanan kautta ymmärrämme, että Jeesus tuli pelastamaan meitä ajallisesta ja ikuisesta helvetistä. Sanan kautta ymmärrämme, että se, joka uskoo Jeesukseen Jumalan Poikana ja syntien sovittajana, pääsee taivaaseen.

Yhden sijaan kaksi ihmettä

Mutta evankeliumin ihmiset eivät kuulleet. He tekivät sitä, mitä ihminen luonnostaan tekee: Tavoittelee uskottavaa ja näyttävää, ihastuu ihmeisiin. Edes opetuslapset eivät vielä ymmärtäneet, mistä tässä kaikessa oli kyse. (Mark. 7:21)

Silti juuri kuva hälisevistä ja ymmärtämättömistä ihmisistä, välittää tekstimme lohdullisen viestin. Nimittäin ihmisen korvakorvaisuus ja ymmärtämättömyys eivät Jeesusta pysäytä. Juuri sellaisten – vai pitäisikö sanoa tällaisten – ihmisten keskellä Jeesus parantaa ja etsii kadonneita. Evankeliumit eivät sisällä yhtään kertomusta, missä ihminen tulee Jeesuksen luo, pyytää sydämestään apua, eikä saa. Mutta kertomuksia, joissa tapahtuu kaksi ihmettä, on monta. Tulee ajallinen apu, ja sielu saa rauhan. Avautuu usko Jeesukseen.

”Jolla on korvat, se kuulkoon!”