Jeesus, kiusausten voittaja

Miika Nieminen saarnasi ensimmäisenä paastosunnuntaina 13.3.2011 Kankaanpään kirkossa. Saarnateksti oli Vanhan testamentin lukukappale, 1. Moos. 4:3-10. 

"Isä, pyhitä meitä totuudessa. Sinun sanasi on totuus. Aamen."


Paastonaika

Laskiaistiistai pullineen ja hernekeittoineen on takana. Violetti väri alttarilla viestii neljänkymmenen päivän suurta paastoa. Se on laskeutumista saavutetuista eduista, pois omasta itsestä. Se on hiljentymistä, sydämen tutkistelua, valmistautumista pääsiäisjuhlaan.

Heti ensimmäisenä paastosunnuntaina kohtaamme kiusaukset, eikä nyt puhuta suklaasta, vaan paholaisen juonista, joihin ainut apu on ”Jeesus, kiusausten voittaja”. Missä kilvoittelu on elävää ja tahdotaan elää uskossa, lähellä Herraa, siellä kiusaukset ovat kovia ja lankeemusten tuska polttaa. Mutta missä kilvoittelu on laantunut ja risti arkipäiväistynyt, siellä kiusausten polte hellittää ja rukous ”äläkä saata meitä kiusaukseen”, saa välinpitämättömän sävyn.

Saarnatekstimme Vanhasta testamentista (1. Moos. 4:3-10) vie meidät kiusauksista suurimman, hengellisen itseriittoisuuden äärelle.

Adamin perintö ja Jumalan lupaus

Kaikki alkaa Adamin ja Eevan henkilökohtaisen elämän suurimmasta katastrofista. Eikä syntiinlankeemukselle ole tähän päivän mennessä löytynyt puoliintumisaikaa. Mekin olemme osallisia ”Adamin perinnöstä”. Sen myötä synnin todellisuus on annettua ja alkuperäistä elämässämme. Emme tiedä muusta. Synnymme maailmaan, jossa valehdellaan, varastetaan, petetään, ollaan kovia ja puhutaan pahaa. 

Mutta Adam ja Eeva langenneinakin, tiesivät muusta. He muistivat paratiisin kauneuden, eikä epäilystäkään, he kaipasivat ja ikävöivät sitä, katuivat väärää valintaansa ja jossittelivat yksin ja yhdessä. Miten olisi, jos emme olisi... Mutta paluuta paratiisiin ei ole. Eedenin itäpuolisella portilla oli Kaikkivaltiaan ehdoton kieltomerkki, leimuava miekka vartioimassa elämän puulle vievää tietä. (1. Moos. 3:24)

Mihin sinä tarttuisit tässä epätoivoisessa tilanteessa? Tyytyisitkö osaasi, yrittäisit unohtaa menneet ja jatkaa elämää? Sitä moni yrittää, mutta Adamin ja Eevan vaihtoehto se ei ollut. Heillä oli toivo, ja se esti heitä unohtamasta. He olivat kuin kevätperhonen navetan ikkunalla. Se ei voi lakata räpyttämästä, koska se on kerran nähnyt kesän, eikä kevätaurinko anna sille mahdollisuutta unohtaa. 

Mutta mikä tuo Adamin ja Eevan kevätaurinko oli? Mikä piti yllä toivoa paluusta ja uudesta alusta? Se oli Jumalan lupaus. Kerran ”vaimon siemen” polkisi rikki käärmeen pään! (1. Moos. 3:15) Meille tämä ”protoevankeliumi” on yksi Raamatun monien messiasennustusten joukossa, mutta Adamille ja Eevalle se oli ainoa. Se oli ainoa lupaus, minkä Jumala oli heidän henkilökohtaisen elämänsä suurimman katastrofin keskellä antanut. Mitä siis luulet, saattoivatko he unohtaa sen? Saattoivatko he tyynesti todeta realiteetit ja jatkaa elämää sellaisena kuin se nyt oli? Ystävät: Eivät varmasti saattaneet! He olivat kevätperhosia navetan ikkunalla. He eivät voineet lakata räpyttelemästä.

Messiasodotettu

Ensimmäinen lapsi on vanhemmilleen ihmeistä suurin. Ihmettelyä, opettelua ja pelkojakin riittää. Ajattele hetki Kainia. Ei vain Adamin ja Eevan, nuoren parin ensimmäinen, vaan koko maailman ensimmäinen vauva! Saatat kuvitella, miten Eeva ja Adam ihmettelivät paisuvaa vatsaa. Mitä nyt tapahtuu! Onkohan tämä vaarallista! Ja maailman ensimmäinen synnytys, naiselle joka oli maistanut tuskatonta maailmaa! 

Kun ajattelet Jumalan lupausta, mikä piti yllä Adamin ja Eevan toivoa, aavistat Kainiin liittyneet odotukset. Eevan huudahdus ”minä olen Herran avulla saanut poikalapsen”, ei ilmaissut vain onnea terveestä pojasta. Se sisälsi valtavan odotuksen lapsesta, joka ”polkisi rikki käärmeen pään”. Se sisälsi valtavan odotuksen lapsesta, joka korjaisi vanhempiensa virheet. Kain oli syntymästään asti jalustalle nostettu, mutta messiasodotusten taakkaa kantava lapsi.

On selvää, että iltaisin, kun työt oli tehty, Kain sai kuulla kertomuksia paratiisin ihanuudesta, vanhempien suurimmasta virheestä ja Jumalan lupauksesta. Ja uskallan arvailla, ettei Kain esikoisena ja maailman ensimmäisenä poikana, jäänyt vaille vääristynyttä suosiota ja ihailua.

Kainin synti

Kun Abel syntyi, tämä esikoinen ja odotusten täyttäjä oppi joka päivä uutta. Hän oli ihmelapsi ilman vanhempien vääristynyttä suhtautumistakin. Hän oli ensimmäinen, joka oppi kävelemään. Hän oli ensimmäinen, joka oppi sanomaan ”äiti” ja ”isi”. Ajattele: Koko maailmassa ensimmäinen! Toki Abelkin oppi, mutta vasta toisena.

Pojat kasvoivat rinta rinnan, mutta olisi väärin sanoa, että saman kasvatuksen saaneina. Toinen oli esikoinen, ensimmäinen ja lupauksen lunastaja. Toinen oli kaikessa toinen, pikkuveli. Silti molemmat oppivat sen, mitä Jumala oli luomisessa säätänyt. Seitsemäs päivä oli Jumalan pyhittämä lepopäivä. Silloin Jumala lepäsi työstään, niinpä maailman ensimmäinen perhekin lepäsi ja opetteli pyhittämään lepopäivän. Kunpa mekin opettelisimme. Kaikesta päätellen lepopäivänä mentiin kirkkoon, harjoittamaan jumalanpalvelusta, niinhän saarnatekstimme kertoo: ”Kain toi maan hedelmistä uhrilahjan Herralle; ja myös Abel toi uhrilahjan laumansa esikoisista.” (1. Moos. 4:3-4)

Kuuntele nyt, millä mielin uhrilahjaansa valmistelee Kain ja millä mielin Abel. Etkö Kain mietikin, miten esikoinen, ensimmäinen ja jumalallisen tehtävän saanut, rakentaisi alttarinsa. Miten olisit asemasi mittainen mies, lupauksen täyttäjä? Ehkä ajattelit isäsi virheitä, joita synnyit korjaamaan. Maa oli Adamin tähden kirottu ja kovan työn vaatija. Toitko Jumalalle parhaita kättesi jälkiä, maan hedelmiä siksi, että niillä todistit voimaasi lankeemuksen kirouksia vastaan? Ajattelitko myös, että ne olisivat aidompaa itsensä antamista kuin isältä opittu eläimen uhraaminen? Olihan isäsi väistämättä opettanut, miten Jumala uhrasi eläimen - kenties karitsan - kun hän ja äiti tekivät elämänsä suurimman virheen, ja paljastuivat Jumalan edessä alastomiksi, pelokkaiksi ja avuttomiksi. (1. Moos. 3:21)

Ehkä vierastit tätä isältä perittyä muotomenoa ja halusit vilpittömästä sydämestä uhrata Herralle parastasi ja niin ansaita Hänen hyväksyntänsä. Mutta Kain, sinun uhrisi puoleen Herra ei katsonut. Jumalan kaikkinäkevien kasvojen edessä olit hengellisesti itseriittoinen ja ylpeä. Rakensit itsesi varaan, etkä uskossa Jumalan varaan. Yksi ainoa Jumalan lupaus - siis evankeliumin sana - minkä tiesit, oli sinulle ylpistymisen, eikä varaan jättäytymisen aihe. Jumalan silmissä samaistut joukkoon, jonka Jeesus myöhemmin asetti Abelin vastakohdaksi: ”Voi teitä, kirjanoppineet ja fariseukset, kun te puhdistatte maljan ja vadin ulkopuolelta, mutta sisältä ne ovat täynnä ryöstöä ja hillittömyyttä! Sinä sokea fariseus! Puhdista ensin maljan sisus, että sen ulkopuolikin tulisi puhtaaksi! (Matt. 23:25-26)

Abelin uskonvanhurskaus

Entä Abel? Hänkin uhraa kättensä työn jälkiä. Maailman ensimmäisenä paimenena hän tuo uhrialttarille laumansa esikoisen, tarkemmin sen parhaan osan, rasvat. Miksi Herra katsoi Abelin uhrin puoleen? Oliko hän kuin puolueellinen isä, joka syystä tai toisesta suosii toista poikaa? Vastasiko hän vanhempien puolueellisuuteen puolueellisuudella, ja asettui heikomman puolelle? Raamattu ei anna aihetta tällaiseen oletukseen. Vaikka Herran kasvot kääntyvät heikon ja sorretun puoleen, se ei ole peruste hyväksytyksi tulemiselle. Huonot olosuhteet tai inhimillisesti ajatellen uhrin osa, eivät sellaisenaan tee kenestäkään Jumalan edessä vanhurskasta eli Jumalalle kelpaavaa.

Mihin sitten perustui Abelin vanhurskaus? Miksi Herra katsoi Abelin ja tämän uhrin puoleen, mutta ei hänen veljensä? Syy ei ole olosuhteissa, ei sen paremmin uhrissa. Syy on henkilössä. Herra katsoi ensin Abelin ja vasta sitten hänen uhrinsa puoleen! Ja mitä Hän Abelissa näki? Heprealaiskirje vastaa näin: ”Usko on sen todellisuutta, mitä toivotaan, sen näkemistä, mitä ei nähdä... Uskon vuoksi oli Abelin Jumalalle antama uhri Kainin uhria arvokkaampi. Koska Abel uskoi, hän sai vanhurskaudestaan todistuksen, kun Jumala otti vastaan hänen lahjansa, ja uskovana hän puhuu vielä kuoltuaankin.” (Hepr. 11:1,4)

Mitä Abel sitten näki? Mihin hän Herralle uhratessaan tarttui ja turvasi? Eikö hän uhrilammasta teurastaessaan turvautunut siihen yhteen ja ainoaan lupaukseen, mikä hänelle oli kerrottu: ”Vaimon siemeneen”, joka polkee rikki käärmeen pään! Asemansa toisena, nimensä mukaisesti ”tyhjän arvoisena” tuntien, Abel tarttuu Jumalan lupaukseen. 

Täydellinen uhri

Liekö Jumalan salattua suunnitelmaa, että hänen alttarillaan makaa juuri lammas, ennakkokuva Jumalan Karitsasta, joka ottaa pois maailman synnin! (Joh. 1:29) Uskossa Abel turvautuu siihen, mitä Jumala tekee! Uskossa vaikkakaan ei tietämisessä, Abel kurkottaa siihen, mihin mekin heprealaiskirjeen äärellä saamme kurkottaa: taivaalliseen Jerusalemiin. Nimittäin ”siellä on uuden liiton välimies Jeesus ja vihmontaveri, joka huutaa, mutta ei kostoa niin kuin Abelin veri.” (Hepr. 12:24)

Ymmärrätkö! Hyvitys sille, mikä polttaa sieluasi; kiusaa, houkuttelee tai syyttää, on jo olemassa. Golgatan uhri oli Herralle mieluinen uhri. Se ei ollut esikuva, se oli koko maailman syntien sovitus. Lupaus ”vaimon siemenestä” on täytetty. Sana vihmontaverestä, jolla merkitty pelastuu, on saanut syvimmän merkityksensä. Siksi, kun Herra tänään katsoo meitä, on saarnatekstimme sana täysin voimassa: Herra katsoi Kainia ja tämän uhria, Herra katsoi Abelia ja tämän uhria. Herra katsoo sinua ja uhria, johon turvaat. Voit Kainin tavoin rakentaa omaa alttaria ja perustaa mitä moninaisimmin tavoin siihen, mitä olet, osaat ja ansaitset, tai Abelin tavoin turvautua siihen, mikä on valmistettua ja täydellistä, ristiltä kuuluen ”täytettyä”: Jeesukseen, hänen sovituskuolemaansa ja ylösnousemukseensa. 

Ystävät. Uhrialttari on tänäänkin valmistettu. Ehtoollispöydässä Vapahtaja tahtoo sitoa sinut itseensä ja tehdä kanssasi vaihtokaupan: Se, mikä Jumalan silmissä on syntiä ja saastaa, tunnusta se ja anna pois! Tilalle saat uskossa vastaanottaa Kristuksen ruumiin ja veren, täydellisen uhrin ja sovituksen kaikesta siitä, mitä et koskaan Jumalan edessä täytä ja kykene peittämään. 

Entä viha?

Saarnateksti antaa aiheen vielä yhteen kysymykseen. Entä viha? Entä nurja mieli ja vellovat tunteet kirkkoon tullessa? Sisäinen hahmosi on synkkä kuin Kain konsanaan. Olet juuri se, jolta Herra kysyy: ”Miksi olet vihastunut, ja miksi hahmosi synkistyy?” (1. Moos. 4:6)

Miten silloin pitäisi tehdä? Jättää ehtoollispöytä väliin? Jättää sanoma syntien anteeksiantamuksesta väliin, kun ei kuitenkaan kuuntele oikealla mielellä? Saarnatekstin sanoin Herra vastaa tänäänkin jokaiselle Kainille: ”Jos teet hyvin, voit kohottaa katseesi, mutta jos et hyvin tee, niin väijyy synti ovella... mutta hallitse sinä sitä!” (1. Moos. 4:7)

Miten siis tekisit oikein? Toisin sanoen miten olisi Kainin pitänyt toimia? Eikö niin kuin Abelinkin! Kääntää katseensa pois itsestä, yksin Herraan ja hänen lupauksiinsa! Tunnustaa syntinsä ja voimattomuutensa Herralle, ja jättäytyä Hänen käsiinsä! On kaksi tapaa hallita syntiä: Kainin tapa oli ensimmäisen, esikoisen ja kaikessa täydellisen tapa. Hän ratkaisi itse. Abel hallitsi syntiä antamalla sen Jumalan käsiin. Lupaukset ovat Herran. Anteeksiantamus ja armo ovat Herran. Kosto on Herran. Abel uskoi siihen, että Jumala ajaa asiaani sittenkin parhaiten. Hänelle vuodatan sydämeni, Hänen käsiinsä jätän itseni.

Ystävät. Viha on ihmistä suurempi voima. Se on tsunami, joka pyyhkäisee mennessään varoituksista piittaamattoman. Mutta joka myöntää katkeruutensa ja luovuttaa Herralle vääryyden, joka itsessä huutaa kostoa, se saa avun. Hänen turvanaan on Herra, jolle viha, kosto ja viattoman kärsimys eivät ole vieraita. Hänen turvanaan on Herra, joka osoitti rakkautensa hallitsemalla vihansa silloin, kun viattomin huusi tuskissaan, ”miksi hylkäsit minut”.

Jos siis Kainin synkkä hahmo nostaa sisimmässäsi päätään, hallitse sitä! Mutta tee se ainoalla oikealla tavalla. Vuodata Herralle se, mikä vaatii kostoa. Vuodata Herralle se, missä syvintä minääsi on loukattu ja lyöty. Ja itsesi sekä kelvollisuutesi sijaan, katso siihen, mitä Herra on luvannut ja täyttänyt. Pitkäperjantai ja ”se on täytetty” kaikuu tänäänkin kirkossa. Jeesus, kiusausten voittaja ja täydellinen uhri, on läsnä leivässä ja viinissä. Jumalan armo, anteeksiantamus ja rakkaus odottavat noutajaansa. Siksi ystävät: ”Tulkaa, sillä kaikki on valmistettu.”