Makeaa tai karvasta vettä

Lähde on rikas vertauskuva Raamatussa ja kaunis luonnossa. Missä vesi pulppuaa puhtaana ja turmelemattomana metsän keskellä, siellä kulkija pysähtyy käskemättä. Vesi on elementti, joka rauhoittaa mielen ja virvoittaa janoisen kielen.

Juutalainen erämaan kansa tunsi lähteen todellisena elämän lähteenä. Missä vettä, siellä edellytykset elämälle! Mutta karvaana ja juomakelvottomana lähteet myös tuhosivat elämää. Profeetta Elisa kutsuttiin paikalle, kun Jerikon kaupungin lähde oli kelvoton. Vesi tuotti hedelmättömyyttä. Se ei ollut elämän lähde, vaan elottomuuden. Profeetan käsien kautta tapahtui kuitenkin ihme. Hän meni kaupungin vedenottopaikan alkulähteille, heitti veteen suolaa ja lausui: ”Näin sanoo Herra: Minä teen terveeksi tämän veden. Enää se ei tuota kuolemaa eikä hedelmättömyyttä.” (2. Kun. 2:21) Ja lähde puhdistui. Siitä mikä pulppusi elottomuutta, tuli elämän lähde.

Uusi testamenttikin tuntee lähteen elämän edellytyksenä. Kenties siksi sitä käytetään hengellisenä vertauskuvana ihmissydämestä. Hengellisesti ymmärrettynä sydämemme on aina lähde, mutta ei aina elämän lähde. Siitä pulppuaa makeaa tai karvasta vettä sen mukaan, onko sitä suolattu Jumalan sanalla. Onko sitä tehty terveeksi? Ja kuulit oikein: Onko tehty terveeksi? Yhtä vähän kuin voimme sydämestämme  sulattaa veritulppaa, voimme korjata sitä itse hengellisesti. Niin kuin Elisan aikana, niin tänäänkin. Vain Herra voi sanoa sydänlähteemme äärellä: ”Minä teen terveeksi tämän veden.”

Ei siis yhdentekevää, missä elämänjanoamme sammutamme! Lähteitä ja vesiä on, mutta kaikki janoon nautittu ei synnytä elämää. On karvaita, ilottomuuden ja elottomuuden vesiä.  Ne ruokkivat sitä, mikä sydämestämme periturmeluksen jälkenä aina löytyy: ”Se, mikä tulee suusta ulos, on lähtöisin sydämestä, ja se saastuttaa ihmisen. Juuri sydämestähän lähtevät pahat ajatukset, murhat, aviorikokset, siveettömyys, varkaudet, väärät todistukset ja herjaukset. Nämä ne ihmisen saastuttavat." (Matt. 15:18–20)

Jos jonkun on jano, minun luokseni

Mutta on elämän vettäkin. Sinulle, joka podet elämänjanoa ja kaipaat todellista, kuuluu tämä Jeesuksen sana: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!” Nyt on tärkeä muistaa kehotuksen alkuperäinen tilanne: Lehtimajajuhla Jerusalemissa, hälisevää kansaa tulossa ja menossa. Ei mitään valittuja kuulijoita tai opetuslasten sisäpiiriä, vaan ihmisiä, jotka sattuivat olemaan paikalla. Siis niin kuin tänään. Vaikka ”sattuisit olemaan” paikalla, täällä puhutaan siitä, mistä elämäsi syvimpään janoon löytyy apu. Minä en nyt huuda, mutta tämän sanan kautta Jeesus huutaa sydämiimme: ”Jos jonkun on jano, tulkoon minun luokseni ja juokoon!”

”Tulkoon minun luokseni.” Lähteitä kyllä on, vesiä tarjotaan, mutta elämä on vain Jeesuksessa. Tämä sana on hengellisen elämän johdanto, jatko– ja kertauskurssi. Etsikkoaikaansa elävä ei löydä rauhaa muualta! Hengelliseen erämaahan joutunut ei löydä keidasta muualta! Uskoonsa huumaantunut ei löydä armoa muualta! On kuin Jeesus sanoisi: Te kyllä etsitte kaikkialta muualta. Maistatte tämän maailman lähteet, imette itsennekin kuiviin, mutta pelastuksen tie on todellisuudessa yksinkertainen ja selvä: ”Tulkaa minun luokseni.”

Synnin kehä

Nimittäin kukaan muu ei voi sinua synnin kahleista vapauttaa. Se, mikä tuntuu tänään pahana olona, pelkona, merkityksettömyytenä, arvottomuutena, vihana, katkeruutena, hengellisenä kylmyytenä: Kaikki sellainen saa konkreettisen nimen ja selityksen Raamatun opetuksessa synnistä. 

Vaikka kaikki mainittu ei olekaan seurausta omista tekemisistämme, kaikki on seurausta synnistä. Puhun nyt synnin kehästä: Se, mikä on minun – Jumalan tahdon vastainen – sanani, tekoni tai tunneviestini, on toisen paha olo, pelko, katkeruus, syyllisyys ja niin edelleen. Ja itsensä voi aina tunnistaa tässä kehässä kahdelta paikalta. Olemme synnin tekijöitä ja synnin uhreja, mutta noidankehässä vailla ulospääsyä ilman Raamattua ja ilman Jeesusta.

Siksi: ”Tulkaa minun tyköni”, huutaa Jeesus. Minä voin auttaa siinä, minkä kanssa olet solmussa, rikki tai piilossa. Raamatusta löydät totuudelle konkreettiset nimet. Kymmenen käskyä – kaikki totta ja elämän oma laki – antavat ääriviivat sille, mikä on totta ja oikein ja toisaalta valhetta ja väärin. Niin kauan kuin pitäydyt omissa totuuksissa ja selityksissä, synnin kehä jää hahmottumatta ja elämäsi vyyhti selvittämättä. Mutta Raamattu kertoo meille Jumalan totuuden. Se näyttää, missä ovat todelliset langanpäät. Mikä on aitoa ja oikeaa syyllisyyttä, mikä on toisten pahojen tekojen seurausta, ja mikä manipuloinnin seurauksena syntynyttä tunneharhaa.

Ja missä Raamatun totuuden valaisemat langanpäät alkavat näkyä, siellä Jeesuksen ristinarmo on parantava lääke. Syyllisenä saat omistaa ehdottoman anteeksiantamuksen. Riippumatta siitä, monettako kertaa omaatuntoa painava langanpää pilkottaa, Jeesuksen maksama ja seurakunnalle lahjoittama synninpäästö koskee sinua: Syntisi annetaan sinulle anteeksi. 

Ja totta on sekin, mikä sisältyy Jesajan kirjan Jeesus-ennustukseen: ”Hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet.” (Jes. 53:5) Näihin haavoihin ja näihin käsiin saat jättää senkin, mikä itsessäsi on lyötyä ja alas painettua, se on: Muiden väärien tekojen jälkiä. Nimittäin anteeksiantamuksen koulussa et voi parempaa auttajaa ja suurempaa parantajaa kipuihisi löytää. Hänen käsissään itkusi muuttuu parantavaksi itkuksi ja saatat vähitellen irrottaa siitä, mikä kipuna, katkeruutena tai vihana sitoo.

Lähdeihminen

Vanhat kristityt puhuvat evankeliumiimme viitaten Jeesukseen uskovista lähde–ihmisinä. ”Joka uskoo minuun, hänen sisimmästään kumpuavat elävän veden virrat.” Sana on lupaus Pyhän Hengen lahjasta. Se on lupaus suolasta, joka tekee terveeksi sydänlähteemme ja saa sen pulppuamaan Jumalan rakkautta. Paavalia lainaten näin: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä.” (Gal. 5:22–23)

Ei tarvitse kahta kertaa kuunnella tajutakseen, miten kirkasta ja makeaa vettä! Sellaista, mitä haluan itsekin jakaa. Elämän vettä, joka elähdyttää ja kantaa muita ihmisiä, ja on Jumalan silmissä ilo.

On kuitenkin kaksi reunahuomautusta ja yksi varma kyllä, jotka tässä yhteydessä on sanottava, jotta kuva olisi kokonainen ja samalla Raamatun mukaisesti toivorikas.

Pyhän Hengen odotuksen sunnuntai

Ensimmäinen reunahuomautus liittyy tämän pyhän aiheeseen. Kirkon elämässä on Pyhän Hengen odotuksen sunnuntai. Nimi on oivallinen ilmaus ihmisen paikasta Jumalan edessä. Meidän osamme on odottaa. Yhtä vähän kuin voit nopeuttaa junaa saapumaan asemalle, voit vaatia tai vaikuttaa Jumalan Pyhän Hengen läsnäoloa elämääsi ja sydämeesi. Kristitty on aina tämän sanan alla: ”Tuuli puhaltaa missä tahtoo. Sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee. Samoin on jokaisen Hengestä syntyneen laita.” (Joh. 3:18) 

Toki odottaa voi kahdella tapaa, ja Pyhän Hengen odotuksessa meidän tulee olla kuin lapset jouluaattona pukkia odottamassa: Kärsimättömiä, täynnä kaipausta ja lahjojen toivoa. Sellainen on oikeaa Pyhän Hengen odotusta rukouksessa, Raamattua lukiessa, ehtoollispöydässä, omaa kastetta muistaessa. Kunpa Herra tänään laskisit Henkesi! Kunpa Herra tänään antaisit rakkautta, iloa, rauhaa ja niin edelleen, oman mittasi mukaan!

Toinen reunahuomautus liittyy itseemme. Nimittäin edes oikea taivaallisten jano ei tee meistä synnittömiä, perätikään että nostaisi vieressä istuvan yläpuolelle. Itse Paavalikin tuskaili sen kanssa, etteivät Hengen hedelmät kukoistaneet hänen elämässään. Hän ei läheskään aina saanut nähdä ja kokea elämässään ja teoissaan sitä, minkä tiesi oikeaksi ja Jumalan tahdon mukaiseksi. Roomalaiskirjeessään Paavali tilittää kristityn kahtaalle jakautumisen kipuaan: En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo --- Huomaan siis, että minua hallitsee tällainen laki: haluan tehdä hyvää, mutta en pääse irti pahasta --- Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?” (Room. 7:19, 21, 24) Näin siis Paavali, jonka Jeesus oli Damaskon tiellä pysäyttänyt ja joka kiersi pitkin Välimeren aluetta julistamassa evankeliumia! 

Paavalin sanottamaan kristityn kokemukseen liittyy eräs perustava kysymys: Mitä johtopäätöksiä siitä tehdään? Todetaanko hedelmättömyyden ja kuivuuden keskellä, että kaikki mennyt? En ole enää uskossa, enkä kristitty, koska hedelmää ei näy, eikä Hengen virtoja kuulu! Antaa olla ja mennä, vanhat lähteet kutsuvat.

Miksi et kuuntelisi Paavalia, joka kristityn kipupisteen sanotti? Hän jatkaa: Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia. Mikään kadotustuomio ei siis kohtaa niitä, jotka ovat Kristuksessa Jeesuksessa. (Room. 7:25–8:1)

Samalla, kun Paavali kertoo, että vedettömyys ja hedelmättömyys viestivät syntisyyttämme, hän kertoo senkin, missä on elämänlähde. Jeesuksen turvissa olet turvassa. Parannusta tehdessä älä tyydy parantelemaan itseäsi ja elämääsi, vaan käänny todellisen parantajan puoleen. Jumala antaa lahjansa ajallaan, mutta armoaan Hän ei kiellä koskaan. Ja kuin varmemmaksi vakuudeksi Paavali ankkuroi ennen sisäisen taistelun kuvaamista, koko kristityn identiteetin pyhään kasteeseen. Syvässä mielessä vain siihen perustuen voimme sanoa itsestämme, että ”vanha minämme on yhdessä Jeesuksen kanssa ristiinnaulittu” (6:6) ja ”elämme Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa” (6:11). 

Varma kyllä

Reunahuomautusten jälkeen on aika sanoa varma kyllä, ja tämä kyllä liittyy Jeesuksen mukana kumpuavaan elävän veden virtaan, Pyhän Hengen lahjaan sydämissämme. 

Yhtäältä on niin, ettei ihminen voi vaatia tai vaikuttaa Pyhän Hengen työtä. Toisaalta juuri saarnatekstimme sisältää Jeesuksen varman lupauksen siitä, että hänen mukanaan sydämeemme annetaan elävän veden lähde. Missä siis Jeesus, siellä Pyhän Hengen lahja! Siksi elävän veden virtoja on etsittävä sieltä, mihin Raamattu liittää lupauksen Jeesuksen läsnäolosta seurakunnan keskellä, siis Raamatun sanasta ja ehtoollispöydästä. Missä niiden ääreen rukoillen ja säännöllisesti pysähdytään, siellä tapahtuu ihme. Sisimmän erämaa muuttuu kuin Saharan aavikko Niilin varrella. Uuden kastelukanavan myötä kuuma hiekka menettää otteensa kasvulle ja elämälle. Siitä, mikä oli elotonta, syntyy hedelmätarha erämaan reunalle.