Itseä tutkimassa, vai muita?

Mihin osoitteeseen?

Kun lähetät postia, nykymaailmassa osoitteen kanssa on oltava tarkka. Tiedämme hupaisiakin esimerkkejä siitä, miten ennen vanhaan ”sinnepäin” -osoitteella lähetetyt kortit ja kirjeet ovat menneet perille. Mutta nykyään on tarkempaa, puhumattakaan sähköpostista. Joskus yhdenkin merkin virhe riittää siihen, ettei posti mene perille.

Kirkon elämässä vietetään itsensä tutkimisen sunnuntaita.  Evankeliumia, kuten koko Raamattua, voi lukea Jumalan rakkauskirjeenä ihmiselle. Kirje on osoitetta myöten huolella laadittu, ja sisällöstä voi päätellä, että kirjoittaja on vastaanottajasta huolissaan. Rakkauskirje on osoitettu niille, ”jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita”. (Luuk. 18:9)

Niin, kuulit aivan oikein: ”Jotka olivat varmoja omasta vanhurskaudestaan ja väheksyivät muita.” Rehellisesti sanottuna, on vaikea keksiä vastenmielisempää asiaa kuin ehdottoman oikeassa olevat ja muita paremmat uskovaiset. Ja toisen kerran rehellisesti sanottuna, on vielä vaikeampaa keksiä, miten tämä osoite liittyy minuun, joka olen nöyrä, avara ja suvaitsevainen kaikkia kohtaan! Sitä paitsi tiedän kyllä hyvän osoitteen, mihin kirjeen voi kääntää ja menee varmasti tarpeeseen… Kuitenkin evankeliumi on kaikille – ja osoite kaikkien mielestä enemmän tai vähemmän itselle sopimaton.

Fariseus ja publikaani

Jeesus kertoo kahdesta rukoilijasta, fariseuksesta ja publikaanista. He ovat samassa jumalanpalveluksessa, mutta eri puolilla kirkkoa. Silti he ovat rekisteröineet toisensa. Ainakin fariseus tietää sen, että publikaani on kirkossa.

Mutta keitä nämä kaksi rukoilijaa tarkemmin ovat? Periaatteessa moni tietää heidät. Fariseus on aikansa juutalaisuuden lippulaiva, Mooseksen lain ja uskonnollisen perinteen noudattamiseen syvästi sitoutunut ihminen. Hän on tarkka, mutta tehtyään tarkkuudesta hyveen, usein pikkutarkka. Hän on kultainen, mutta tahtoessaan kuulla sen kaikilta, usein ulkokultainen. Ymmärrämme hyvin, miksi Jeesus arvosteli fariseuksia.

Entä mikä on miehiään publikaani? Millainen mies ja tarina ovat tämän rukouksen takana: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” (Luuk. 18:13)

Nöyrä. Niin me tapaamme ajatella, ja olemme siinä epäilemättä oikeassa. Mutta tuskin antaisit publikaanille kovin suuria sympatiapisteitä, jos näkisit hänet läheltä. Publikaani eli veronkerääjä oli juutalaisten silmissä maanpetturi ja uskonnollinen luopio. Hän oli – ainakin aikansa ihmisten silmissä – myynyt sielunsa rahasta. Hän keräsi ”roomalle” veroja, ja sai korkean elintason sillä, että veti mahdollisimman paljon välistä. Fariseuksen rukouksessa publikaani liitetään samaan joukkoon ”rosvojen, huijarien ja huorin tekijöiden” kanssa. Voi hyvin sanoa, että publikaania luonnehditaan näillä sanoilla. Rosvo ja huijari hän kansansa silmissä oli, ja huorin tekemiseen hänellä oli asemansa tähden vähintäänkin hyvät edellytykset. Publikaanin rukouksesta on helppo päätellä, etteivät fariseuksen sanat tekopyhyydestään ja ylpeydestään huolimatta, mene kovinkaan paljon ohi totuuden.

Kun ajattelemme näitä miehiä, on selvää, ettei kumpikaan heistä täytä Jumalan silmissä hyvän ihmisen tai kristityn mittoja. Läheltä katsoen kummankin kuva on rosoinen ja omalla tavallaan ruma. Missä fariseuksen esimerkillisyys paljastuu ylpeydeksi, siinä publikaanin nöyryys osoittautuu pakon sanelemaksi.

Joka itsensä korottaa: fariseuksen rukous

Elämän eri laidoilta nämä miehet tulevat kirkkoon, Jumalan eteen. He tuntevat tarvetta rukoilla. Tutusti omalla paikkaan fariseus kiittää. Jossakin peräpenkissä publikaani sopertaa omaa katumustaan.  

Fariseus aloittaa ”Jumala, minä kiitän sinua”, mutta se, mitä seuraa, mitätöi alun: ”…etten ole sellainen kuin muut ihmiset, rosvot, huijarit, huorintekijät tai vaikkapa tuo publikaani. Minä paastoan kahdesti viikossa ja maksan kymmenykset kaikesta, siitäkin mitä ostan.” (Luuk. 18:11 – 12)

Omissa silmissään fariseus on täydellinen. Siksi todellinen kiitos kuuluu itselle. Elämä on sellaista, millaiseksi MINÄ olen sen tehnyt. Ja siksi voin samalla logiikalla päätellä, että muiden elämä on sellaista, millaiseksi HE ovat sen tehneet: rosvot, huijarit ja huorintekijät… Voi miten ihanasti tällainen logiikka hyväilee ylpeää ja onnistunutta! Sitä fariseus ei vain tajua, miten armottomasti se kohtelee sitä, jonka onni syystä tai toisesta kääntyy.

Jumalalle fariseus varaa todistajan osan. Jumala on kumileimasin, joka vahvistaa hänen täydellisyytensä mukisematta. Ja jos Jumalan mittarit olisivat ulkonaisia, fariseus olisi vahvoilla. Hänen listansa on aidosti vakuuttava. Se sisältää asioita, joita ei edes Mooseksen laki vaadi. Se on kympin koepaperi bonuksilla. Ja ihmiset fariseuksen ympärillä tietävät hänen tarmonsa ja omistautumisensa.

”Mutta Jumala tuntee teidän sydämenne. Se, mikä on ihmisten silmissä arvokasta, on Jumalalle iljetys.” (Luuk. 16:15) Näin Jeesus vastasi kaikkien aikojen kaikille fariseuksille; sillekin, joka nyt kyyristelee sisällämme. Ihminen tarjoaa ja tavoittelee arvokasta, mutta Jumala haluaa sen, mikä ei ole mitään. (1. Kor. 1:28) Synnin, kurjuuden, epäonnistumisen: Sen, mitä me peitämme ja häpeämme. Tätä ristinteologian logiikkaa ihminen ei koskaan täysin opi.

Tunnemme helposti vastenmielisyyttä fariseusta kohtaan. Niin silmiinpistävästi hän erinomaisuuttaan esittelee ja niin sujuvasti hän osoittelee muita heidän synneistään.

Silti fariseuksen kuva on kiusallinen. Jumalan totuutena se on kuin aukkotehtävä, johon meidän on täytettävä omat kohtamme: Omat asteikkomme ja oksamme, ylemmyydentuntomme ja halveksuntamme. Jumala meidät tuntee, mutta tunnemmeko me itsemme? Eräs fariseuksen tuntomerkki on juuri se, ettei hän tunne itseään kuin pintapuolisesti ja kaunistellen. Olkoon se vilpitön rukouksemme, että Pyhä Henki saisi Raamatun sanan välityksellä näyttää meille, millaisia Jumalan silmissä olemme.

Joka itsensä alentaa: publikaanin rukous

Mutta kirkossa on toinenkin rukoilija. Hän lyö rintaansa ja sopertaa Jumalalle: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen.” (Luuk. 18:13) Ja evankeliumi kertoo: Jumala on.

Publikaani ei selittele mitään. Hän tajuaa sen, että Jumala tietää, koska hän on tullut itse tietämään, ja muutkin tuntuvat tietävän. Hän on huijannut muilta rahaa. Häntä pidetään rosvona. Ja fariseus syyttää häntä huorin tekemisestä: Se on uskottomuudesta ja Jumalan silmissä epäpyhästä elämästä suhteessa omaan aviopuolisoon.

Selittely ei auta, siksi publikaani laittaa kaiken toivonsa siihen, että Jumala voi auttaa. ”Ole minulle syntiselle armollinen!” Olen tehnyt väärin, olen epäonnistunut, rikki ja sisältä likainen. Jumala, sinulla on valta auttaa ja antaa anteeksi. ”Ole minulle syntiselle armollinen!”

Evankeliumia lukiessa käy selväksi, että publikaanin rukous on se, mitä Jumala haluaa meidän suustamme – ja ennen kaikkea sydämestämme – kuulla. Hän tietää, että se totuus. Ja ennen kaikkea: Silloin Hän pääsee perheen äidin tai isän tavoin sanomaan ikävän ja yllättävän asian sattuessa, ”ei hätää, tähän minä olen varautunut”. Juuri tätä varten taivaallinen Isä on antanut oman rakkaan Poikansa kärsiä ristin puulla. Synnit on sovitettu! Jumala on kuin innostava pakahtuva pikkusisko, joka odottaa kärsimättömästi, että isoveli avaisi hänen ostamansa ja paketoimansa lahjan ja katsoisi iloisena ja kiitollisena, miten hienon lahjan Hän on hankkinut. Ja usko pois, tilanteemme Jumalan armon ja rakkauden äärellä on usein sama kuin isoveljen, pikkusiskon äärellä: Emme ymmärrä sitä iloa ja latinkia, mikä lahjan avaamiseen antajan puolelta sisältyy.

Jeesuksen vertaus päättyy sanoihin itsensä alentamisesta. ”Jokainen, joka itsensä alentaa, se korotetaan.” Sanojen äärellä on tärkeä nähdä yhteys itsensä alentamisen ja publikaanin rukouksen välillä. Publikaani ei kelvannut Jumalalle, siksi että hän oli niin nöyrä, vaan siksi että hän pani toivonsa Jeesukseen. Nimittäin Jeesuksesta eikä publikaanista, sanotaan filippiläiskirjeessä: ”Hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman.” (Fil. 2:8 – 9)

Jeesus rakasti meitä. Hän alensi itsensä ja luopui omastaan. Hän teki sen, mikä on meille syvässä mielessä mahdotonta. Hän kärsi synnin rangaistuksen. Siksi meillä on mahdollisuus rukoilla publikaanin tavoin, ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”, ja Jumala on.

Mitä tulee publikaanin kirkkomatkaan, olen varma, että kotimatka oli tulomatkaa kevyempi. Jumalan eteen tuleminen on usein itsensä kanssa kamppailun, nöyrtymisen ja kipuilun paikka. Tekee mieli selittää, tekee mieli unohtaa, tekee mieli vetää muita vastuuseen. Mutta saarnatekstin merkityksessä tämä ei ole ”itsensä alentamista”, vaan tosiasioiden tunnustamista. Eikä tarvitse sanoa, että joskus se on kipeää ja ottaa koville. Mutta Jumalan edestä sen jälkeen lähdetään vapain mielin.

Ja mitä tulee muihin ihmisiin, olen varma, että publikaani suhtautui myös heihin eri tavalla kuin fariseus. Kun ei voinut esittää Jumalalle parempaa kuin on, miksi esittäisi ihmisille. Kuitenkin Jumala näkee ja tietää. Siksi on paras suhtautua muihin niin kuin Jumala suhtautuu minuun: Armollisesta ja muita auttaen, toisten huonoja puolia kestäen. Niinhän Jumalakin tekee minulle. Ja niinhän Raamattu kehottaa, ”kantakaa toistenne kuormia… kärsien toinen toistanne rakkaudessa.” (Gal. 6:1, Ef. 4:2)