Ihminen, jolta on riistetty kaikki, on jälleen vapaa

Noin kymmenen vuotta sitten siunasin haudan lepoon erään kankaanpääläisen miehen, joka oli joutunut lapsena lähtemään veljensä kanssa kotoaan sukulaisten luo Vaasaan. Kotona ei ollut kerta kaikkiaan mahdollista ruokkia heitä. Kymmenen ikävuoden molemmin puolin olleet pojat taivalsivat pitkän ja vaarallisen matkan jaloin. He etsivät taloista yösijaa ja joutuivat pakenemaan rosvojakin. Pojat pääsivät kuitenkin perille ja saivat turvapaikan sukulaistensa luona. Tällaisessa asemassa olevia lapsia on maailmassa tänään enemmän kuin Suomessa on asukkaita.

He etsivät turvapaikkaa ja etsivät iltaisin nälkäisinä ja lohdutusta vailla oudossa paikassa outojen ihmisten ympäröimänä ja kaikille mahdollisille vaaroille alttiina tänäkin iltana paikkaa, jossa voisi kallistaa päänsä lyhyeen levottomaan uneen. Viattomien lasten päivänä kirkossa herätellään omiatuntoja kantamaan näitä vähäisiä Jumalan eteen rukouksessa. Samalla kysytään, mitä minä voisin tehdä näiden vähäisempien hyväksi?

Tämän päivän evankeliumiteksissä Joosef, Maria ja Jeesus pakenevat henkensä edestä Egyptiin. Sen luulisi olevan turvattomuutta ja pelkoa täynnä oleva teksti. Niinä vuosisatoina, jolloin suuret taiteilijat vielä maalasivat raamatullisia aiheita, pako Egyptiin tulkittiin kuitenkin nimenomaan turvallisuuden kuvaksi!

Kun katsomme maalausta tarkasti näemme Joosefin, joka vetää aasia köydestä eteenpäin. Aasi vapisee; se kuulee leijonien karjunnan. Joosef tietää, että tällä kerralla nämä leijonat etsivät saalistaan turhaan. Hehän ovat lähteneet matkaan enkelin käskystä. Paluumatkakin oli jo muutama sata vuotta aikaisemmin ennustettu raamatun sivuilla. Maria istuu hiljaisena aasin selässä Jeesus lapsi sylissään. Hän tutkistelee sydämessään kaikkea, mitä Jeesuksesta oli sanottu. Jeesus nukkuu äitinsä helmassa.

Jos Joosefin ja Marian suhteessa aikaisemmin olikin ollut jotain hämmentävää, se oli nyt selvitetty. Suhde Jumalaan oli Marialla ainutlaatuinen. Joosef kulki tuoreen Jumalan enkelin välittämän kehotuksen varassa.

Maalauksesta huokuu sama turvallisuus kuin monissa virsissä, jotka on kirjoitettu suurienkin myllerrysten keskellä.

Hyvän esimerkin tällaisesta omien kokemusten pohjalta syntyneestä virrestä antaa Georg Neumarkin Ah tiesi usko haltuun Herran. Se on virsi 370. Saksassa elettiin 30-vuotisen sodan levottomia ja epävarmoja aikoja, kun 19-vuotias Georg Neumark lähti kotiseudultaan aloittaakseen opinnot Königsbergin yliopistossa; sinne eivät sotatoimet yltäneet. Mutta matkalla nuori mies joutui rosvojen uhriksi. Siinä hän nyt oli puilla paljailla. Mutta päätti vaeltaa eteenpäin siinä toivossa, että hyvä Jumala kyllä auttaa. Ystävällisten ihmisten tukemana hän selvisi lopulta Kieliin, missä hän tammikuussa 1641 sai kotiopettajan paikan. Se oli hänestä kuin taivaasta pudonnut lahja ja vielä samana päivänä hän sepitti ja sävelsi Jumalan kunniaksi virren Ah, tiesi usko haltuun Herran.

Ei auta murhe, vaikerrus, parempi on vähän vaivaa kantaa ja luottaa Herran hyvyyteen. Jumalalle on mahdollista korottaa köyhä, alhainen ja painaa rikas tielle köyhyyden – Neumark tiesi, mistä puhui. Tämän upean virren lähtökohtana on psalmin 55 sana: Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.  Neljäs säkeistö sopii meille ja kaikille turvapaikan etsijöille maallisella vaelluksellamme:

Hän aina meille lohdutuksen tuo oikealla hetkellä. Hän kuulee hartaan kaipauksen ja pysyy meitä lähellä. Hän ehtii kyllä auttamaan, yllättää meidät armollaan.

Lohdutus ja apu on hyvin lähellä murheenkin hetkellä. Jumalalla on suunnitelmansa meitä varten. Jumalalla on johdatuksensa meitä jokaista varten. Yllättäminen on odottamatonta vastaan tulemista tiellä. Hän yllättää meidät armollaan: murheen sumun keskellä Jumalan armo yllättää, rohkaisee, antaa voiman.

Tällaisessa Jumalasuhteen kokemuksessa on meidän turvallisuutemme perusta. Turvattomin on jumalaton. Turvallisin on ihminen, jolla ei ole mitään muuta kuin Jumala.

Aleksander Solzenitsyn kirjoitti: Ihminen, jolta on riistetty kaikki, on jälleen vapaa.

Kristillisessä taiteessa tunnetaan myöshäiskeskiajalta saakka kuvat, joille on annettu nimi Pietá eli kiintymys, hellyys. Millainen kuva; Jeesus on otettu alas ristiltä ja hänen kuollut ruumiinsa lepää hänen äitinsä sylissä. Miekka on todella käynyt Marian sydämen lävitse. Mutta millaisena Jumalan äiti näissä Pietá –kuvissa esitetään? Ei murheen murtamana, vaan pikemminkin oudon, harvoin koetun voimakkaana. Marian kasvot ovat koettelemusten rasittamat, mutta silti levolliset. Hänen ilmeensä saattaa ensin vaikuttaa surulliselta, mutta se on surua, joka näkee pimeyden lävitse. Marian silmistä kuvastuu luottamus, jopa merkillinen varmuus.

Kun katsot Pietá –kuvia niin katso erityisesti kahta asiaa: katso Jeesuksen kasvoilla vielä jäljellä olevaa ristin kärsimystä ja Marian olemuksessa ja ilmeessä aavistettavaa ylösnousemuksen toivoa. Kuolema on käynyt, mutta se ei ole viimeinen sana. Kuolema on täyttänyt työnsä, mutta Jumalan lupaukset eivät puhu kuolemasta vaan elämästä. Sellaista on Jumalan lapsen turvallisuus hetkenä, jolloin tuskan miekka on juuri käynyt hänen sielunsa lävitse. Kaikki muu on ylösnousemuksen rinnalla ohimenevää sillä ”tämä hetkellinen ja vähäinen ahdinkomme tuottaa meille määrättömän suuren, ikuisen kirkkauden. Emmekä me kiinnitä katsettamme näkyvään vaan näkymättömään, sillä näkyvä kestää vain aikansa mutta näkymätön ikuisesti.”

Tällaisissa kokemuksissa, tällaisissa lupauksissa turvallisuutemme lepää – ja todella lepää, sillä kysymys ei ole ponnistuksistamme, vaan niiden heltiämisestä. Ystävät, armosta meidät on pelastettu. Jumala herätti meidät yhdessä Kristuksen Jeesuksen kanssa ja antoi meillekin paikan taivaassa osoittaakseen kaikille tuleville aikakausille, kuinka äärettömän runsas on hänen armonsa ja kuinka suuri hänen hyvyytensä, kun hän antoi meille Kristuksen Jeesuksen.

Solzenitsyn oli kokenut saman: ”Ihminen, jolta te olette riistäneet kaiken, ei enää ole teidän vallassanne, hän on vapaa jälleen.” Muistakaamme ystävät tämä, kun kerran kuitenkin meiltä riisutaan kaikki omamme ja Isämme rakkaasti antaa meille valtakunnan.

Juha-Pekka Haavisto