Etusivulle Sivukartta

AjankohtaistaToimintaSeurakuntaElämänkaariHallintoPalauteYhteistyöSaarnat

Elämä kärsimystenkin keskellä

Hautajaiset

Odotin ja toivoin muuta. Silti edessä ovat hautajaiset. Tumman pu­vun sovittaminen laittaa hiljaiseksi. Joku käy kauppaa itsensä kanssa. Oliko vainaja niin läheinen, että on pakko mennä? Toiselle lähteminen on itsestään selvää. Silti sydänalassa tuntuu pelko, mi­ten selviän. Murtuuko sydämeni? Sortuuko ääni?

Kenellekään hautajaiset eivät ole kotoisa tilanne. Jollekin ne ovat tutumpia kuin toiselle, mutta jokaisen kohdalla on totta Paavalin sana, ”vihollista viimeisenä kukistetaan kuolema”. (1. Kor. 15:26) Toisaalta kuolema on luotettava puntari. Miltä kuluneen viikon toi­met ja kiireet näyttäisivät, jos ne olisivat viimeisiäni? Olenko elänyt kuten kristityn tulisi, ”käsi aurassa ja sydän taivaassa”, ja ”niin kuin viimeistä päivää”? Olen varma, että monet toimemme ovat akanoita ajan tuulessa, kun ne asetetaan tähän puntariin.

Äiti

Evankeliumin hautajaissaattoa johtaa äiti. Tämä on toinen ja viimei­nen kerta, kun hän saattaa lähimpiään hautaan. Leski hän on ollut jo pidemmän aikaa. Nyt on mennyt myös ainoa poika. Menetyksen hetkellä sen määrää ja kipua ei vierestä ymmärrä. Saat­taa oma lapsensa hautaan: Se on jotakin, minkä aavistamme ylivoi­maisen raskaaksi. Ihmistä suuremmat kysymykset tulevat väki­sin mieleen. Miksi nuoremman piti mennä ennen vanhempaa, miksi kesken kaiken?Lähelle tullessa voimme ottaa osaa suruun, mutta suuria vastauksia meillä ei ole. Usein paras lohduttaja on Jobin ystävien kaltainen. He olivat hiljaa, mutta läsnä. He ymmärsivät, että sanojen aika on myö­hemmin. (Job. 2:13)

Evankeliumin äiti tiesi, mitä on menetys. Lähimpien miesten mukana olivat menneet ajallinen turva ja elanto, samoin ilo. Elämältä oli pohja poissa: Oma lapsi, jonka oli nähnyt kasvavan ja joka auttoi jaksamaan, kun mies kuoli, oli nyt pois. Kenties äidin osa ja kipu ovat jollekin tuttuja. Menetyksen mukana on lähtenyt pala omastakin sydämestä. 

Kaikki eivät tunne evankeliumin äitiä omakohtaisesti. Silti hänen tummassa ja ilottomassa olemuksessaan voi olla paljonkin sellaista, mikä koskettaa ja resonoi. Vapahtaja opetti, että taivasten valtakunta on ”lasten kaltaisten”. Mutta omassa itsessä tämä lapsi piilottelee ja pakoilee jossakin. Pieni, utelias, iloinen ja ennakkoluuloton elämässä seikkailija – se jota vanhempi väki muistelee – se näyttää kuolleen. Kenties elämän rutiininomaisuus ja merkityksettömyys ovat tehneet hahmostani hautajaissaaton kulkijan. Aikanaan Jeesuksen ristinveri ja Jumalan armo maistuivat man­nalta, ja saivat sydämeni sykkimään. Mutta nyt ne ovat väljähtyneet ja muuttu­neet kulutustavaraksi. Jotakin siitä lapsenomaisesta uskosta – ”ensirakkaudesta” joka vei eteenpäin – on karissut matkalle. On kuin Raamatun kuva hääjuhlan ilosta olisi vaihtunut hautajaissaaton tunnelmiin.

Poika

Äidin perässä kannetaan poikaa. Kaikki näkevät kuolleen, joka makaa paareilla, tarkasti ottaen avonaisessa arkussa. Lähestymme nyt kuollutta, mutta teemme sen elämää varten: Jotta elämä voittaisi sydämissämme, jotta ilo ja vapaus, jotka ovat Kristuksessa, saisivat sijan ja muodon meissä.

Paareilla makaava vainaja muistuttaa elämän suuresta arvosta, samasta kuin viides käsky: Älä tapa. Kuolema on elämän vihollinen ja synnin seuralainen. Siksi Jumala kieltää hellimästä sitä. Paitsi, että Jumala kieltää ruumiillisen tappami­sen, Hän kieltää henkisen ja hengellisen vahingoittami­sen. Otan konkreettisen esimerkin.

Elämämme maailmassa, jossa toisen henkistä tappamista ei lähes­kään aina kyseenalaisteta. Pahan puhuminen, pilkkaaminen ja kunni­oittamattomuus ovat nykyään suoraan sanomista. Sananvapau­den nimissä niitä voi harjoittaa jopa julkisesti ja niin, ettei oma nimi paljastu. Siitä, että tällainen on väärin ja syntiä, ei juurikaan kanneta huolta.Tämä on vain pieni viipale siitä todellisuudesta, jonka keskellä elämme. Silti siitä riittää peiliä jokaiselle, joka haluaa elää kristityn kutsumuksen mukaan. Turhaan Jaakob ei muistuta, ”täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan.” (Jaak. 3:2)

Myös hengellinen vahingoittaminen sisältyy viidenteen käskyyn. Etsivälle kuuluu evankeliumi, kapinoivalle käskyt ja antautuneelle armo. Liian usein me ”kätkemme lamppumme”: Hyväksymme silloin, kun Jumala kieltää ja halveksimme silloin, kun Jumala armahtaa. Syyllistymme hengelliseen heitteille jättöön.

Paareilla makaava vainaja muistuttaa myös hengellisestä kuole­masta. Hengellisesti kuollut on elävä kuollut; ”elävien kirjoissa”, mutta poissa Elämän kirjasta. ”Kuollut rikkomusten ja syntien tähden”, oli Paavalin diagnoosi: Sellainen oli syntiin langenneen ihmiskunnan kollektiivinen tila ja sellaiseksi voi tulla myös syntiin mieltyvän kristityn tila. Viittaahan tuhlaajapojan Isä kotiin palanneen poikansa menneisyyteen sanoilla, ”minun poikani, joka oli kuollut”. (Luuk. 15)

Herättäköön Jumala meidät paareiltamme ja auttakoon näke­mään, että taivaallisen Isän syli on ainoa paikka, missä menneet pyyhitään pois ja elävältä kuolleet herätetään eloon.

Jeesus

Kaupungin portilla hautajaissaatto törmää Jeesukseen. Tässäkin ihmisten ”sattuma” on Jumala osuma. Kun suru ja kuolema kosketta­vat, niiden Voittaja on lähellä. Jeesuksesta kerrotaan, että hän sääli leskeksi jäänyttä naista. Ajat­tele! Sääli ei maksanut Jeesukselle liikaa. Alkukielen ilmaus on vahva. Se juontaa juurensa ihmisen sisäelimiin. Voimme sanoa, että sääli ”kouraisi” Jeesusta ”sydänjuuria myöten”. Se sai fyysisen ilmauk­sen. Erityisesti surun murtamalle kuuluu tämä sana: Kuole­man tuska ei ole Jeesukselle vierasta. Se on ”jaettua” tuskaa. Siinä kaiku­vat ja tuntuvat Golgatan äänet ja iskut. ”Häntä on koeteltu kai­kessa samalla tavoin kuin meitäkin koetellaan”, sanoo heprealais­kirjeen kirjoittaja (4:15).

Jeesuksen kasvoissa näkyy sama Jumala, jota apostoli kut­suu ”runsaan lohdutuksen Jumalaksi”. (2. Kor. 1:3) Lohdutus ja sa­nat, ”älä itke”, vaikuttavat ensin kovilta. Ikään kuin ei olisi lupa ja tarve itkeä. Ikään kuin suru pitäisi unohtaa tai kätkeä.Älä itke! Ihmisen osanoton ilmauksena sanat olisivat kovat ja kylmät. Älä itke! Näin voi lohduttaa Jeesus, jolla on valta muuttaa suru iloksi. Eikä Jeesus vain sääli ja lohduta. Hän herättää kuolleen niin kuin sinä herätät nukku­van. Hänen kosketuksensa ja käskynsä yltää rajan toiselle puolelle: ”Nouse!” Kuollut palaa elämään, Jeesus ”antaa pojan äidil­lensä”.

Olemme messiaanisen ihmeen äärellä. Jeesus herättää leskivai­mon ainoan pojan samoilla kulmilla kuin Elisa aikanaan. Ihme on ”messiaaninen maistiainen”. Se todistaa, että Jeesuksessa Van­han testamentin profetiat täyttyvät, ”kuolleet herätetään henkiin ja köyhille julistetaan ilosanoma”. (Luuk. 7:22) Hetkellinen ja ajallinen sisältää tässä näköalan Jumalan pelastushistoriaan ja iankaikkisuuteen. Ruumiillisen elämän lahja syvennetään kristilliseksi toivoksi.

Ajallinen ja iankaikkinen elämä

Evankeliumi kertoo siis ihmeestä! Se on siinä siksi, että us­koisimme ihmeisiin ja rukoilisimme niitä. Erityisesti sairaat ja kärsi­vät tarvitsevat esirukoustamme. Rukoile siksi niin kuin toivoisit, että puolestasi hädän ja sairauden hetkenä rukoillaan! Evankeliumi todistaa rukoukset kuulevasta Jumalasta. 

Rukousvastaukset ovat aina ”messiaanisia maistiaisia”. Niissä apu ja juhla murtautuvat tämän elämän kärsimysten keskelle. Jumalan voima ja ihmisen voimattomuus kohtaavat, suut täyttyvät ylistyksellä ja sydämet pelolla.  ”Messiaanisten maistiaisten” hetkinä olemme silti aina risteyksessä. Jos tartumme aikaan sidottuun, yhtä hyvin terveyteen kuin hengellisiin lahjoihin, tartumme tuuleen. Jeesus ei juhlinut ihmeitä, eikä jäänyt kirkastusvuorelle. Hän on tie, totuus ja elämä. Ja siksi hänen tiensä kulki maan päällä, ei juhliin vaan ristille.

Sinne kulkee kristitynkin tie, jos ei aina vapaaehtoisesti, niin aina välttämättä. Ristin luokse ajavat toisinaan vastoinkäymiset, toisinaan oma tai toisten pahuus, usein selvä Raamatun sana. Mutta osoite pysyy. Vain ristin Jeesus on kärsinyt minun syntieni tähden ja kuollut minun kuolemani. Vain hänessä on todellinen elämäni, iloni ja rauhani.

Ystävät. Tarvittiin kuitenkin lopullinen kruunaaminen ennen kuin Jeesuksen elämä sai syvimmän merkityksensä. Ihmeet, opetukset ja ristin kärsimys asettuivat - ja asettuvat meidänkin elämässämme! - oikeaan valoon vasta ylösnousemuksen aamuna. Siksi apostolikin kehottaa kristittyjä palamaan yhä uudestaan ylösnousemukseen, ja rohkaisemaan toisiaan ylösnousemustoivolla. ”Herra laskeutuu taivaasta… ensin nousevat ylös ne, jotka ovat kuolleet Kristukseen uskovina. Meidät, jotka olemme vielä elossa ja täällä jäljellä, temma­taan sitten yhdessä heidän kanssaan yläilmoihin Herraa vas­taan… Rohkaiskaa siis toisianne näillä sanoilla.” (1. Tess. 4:16 – 18)

Emme aina näe Paavalin kehotuksen arvoa ja siksi vastaamme siihen liian har­voin. Hyvinvoinnin lumoamina vähättelemme taivasta ja ajattelemme, että ajallinen mitätöityy iankaikkisen nimissä. Kuitenkin kristillinen toivo voidaan elää todeksi vain arjen ja kipujen keskellä. Eikä se turruta tai irrota mistään, mutta antaa voiman ja rohkeuden ”tarttua auraan” ja tehdä tänään sitä, mitä Jumala minulta tahtoo ja odottaa.