Arvomaailman lehti on käänytnyt

ARVOMAAILMAN LEHTI ON KÄÄNTYNYT

Rukousten, uhrien ja ihmeiden maa

Ensimmäinen tiedossa oleva Suomea koskeva asiakirja on vuodelta 1171. Paavi Aleksanteri III lähetti tuolloin Upsalan arkkipiispalle ja eräille muille Ruotsin mahtimiehille bullan, jonka alussa ovat sanat: Gravis admodum (ylen raskas). Ylen raskas oli paavilliselle istuimelle esitetty valitus, jonka mukaan suomalaiset aina vihollisen sotajoukon ahdistaessa lupaavat säilyttää kristinuskon ja pyytävät sen saarnaajia, mutta vaaran väistyttyä kieltävät uskon ja vainoavat pappeja. Asiakirja toteaa mm:”…heille tuottaa vastoinkäymisissä turvaa kristityn nimi, jota he myötäkäymisissä pilkkaavat ja kammoksuvat.” Nyt 837 vuotta myöhemmin asiakirjan viesti osuu yhä tämän kansan omaantuntoon.

Miksi täytyy olla sota, syöpä, konkurssi tai kuolema ennen kuin suomalainen, varsinkin suomalainen mies, alkaa kysyä Jumalaa ja huutaa taivasta apuun?

Sitä ei tiedä vain Jumala, sen tietää myös suomalainen nainen, kuinka voi mies olla kylmä ja kova kuin kivipaasi pellon laidassa. Tämä routainen maako kovetti kyntäjänsäkin? Miksi me emme kestä hyvinvointia ja menestystä luopumatta uskostamme ja kristillisistä elämänarvoistamme.

Talvisodan aikana Tiltu kailotti Lähteen lohkolla suomalaisille sotilaille: ”Teillä suomalaisilla ei ole muuta liittolaista kuin Jumala yksin.” Pilkatessaan Tiltu sanoi totuuden. Mutta tämä yksi liittolainen riitti ja riittää, mutta ilman Häntä mikään ei ole kylliksi. Oljenkorsikin kestää, jos se on Jumalan antama. Eivät olleet usko ja rukous yksityisasioita talvi- ja jatkosodan aikana. Oli kaksi rintamaa, sotiva eturintama ja työtä tekevä kotirintama ja molemmilla rintamilla rukoiltiin.

Suomi on rukousten, suurten ihmeiden ja uhrauksien maa. Itsenäistyminen 1. maailmansodan myllerryksissä oli ihme. Talvisodan ihmeet olivat monet: veljessodan kahtia repimä kansa yhdistyi ja ylivoimaisen vihollisen valtausyritys estettiin. Torjuntavoitto Kannaksella kesällä 1944 lähes tyhjin käsin ja puolen miljoonan pakolaisen asuttaminen, sotakorvaukset. Miksi Stalin säästi avuttoman Suomen? Miksi venäläinen valvontakomission johtaja armahti Suomea, vaikka hänet tunnettiin Viron pyövelinä? Kansallisen itsenäisyytemme tie on viitoitettu rukouksin, uhrein ja ihmein.

Kun sota loppui, kotiutettavien joukkojen jäljiltä löytyi rautateiden varsilta Uusia testamentteja. Mihin niitä enää tarvittiin, sotahan oli ohi. Onko asia näin?

Mitä itsenäisyys on nykyisin?

Mitä kansallinen itsenäisyys on nykyisin? Ainakaan se ei merkitse sellaista omista asioista päättämistä, jossa ei oteta toisia huomioon. Monen mieltä tuntuu vaivaavan kysymys siitä, kuinka suuri osa asioistamme päätetään Brysselissä. Toinen mieliä vaivaava asia on suomalaisten yritysten siirtyminen ulkomaiseen omistukseen. Kuinka pitkälle Suomi on myyty muille? Runsas vuosisata sitten Suomi oli köyhempi kuin yksikään kehitysmaa nykyisin. Nyttemmin Suomi on rikkaampi kuin koskaan ennen ja silti rahat eivät tahdo riittää.

Kristityn isänmaallisuutta on työ kaiken sen hyväksi, mikä rakentaa tervettä ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa. Se, mikä on kristillisesti oikein, on myös terveellisintä ja onnellisinta ihmiselle ja oikeudenmukaisinta ja turvallisinta yhteiskunnalle. Sen todistaa paitsi Pyhä Raamattu, myös historian kokemus. Suomalaista samoin kuin montaa muuta eurooppalaista yhteiskuntaa on vuosisatoja rakennettu kristillisten arvojen perustalle. Tästä on yhtenä osoituksena valtion johdon kokoontuminen itsenäisyyspäivänä jumalanpalvelukseen. Kuinka kauan näin jatkuu? Arvomaailman lehti on kääntynyt. Viime vuosina Suomi päättäjiensä johdolla on pyrkinyt eroon kristillisestä maailmankatsomuksesta, katsomuksellisesti sitoutumattomaksi, neutraaliksi demokraattiseksi valtioksi. Sellainen arvoista riippumattomuus on harha, koska aina vallitsevat jotkut arvot ja joku elämännäkemys. Jumalan paikalle tulevat epäjumalat.

On kuin kansa johtajineen seisoisi yhä uudestaan hyvän ja pahantiedon puun edessä. Niin kauan kuin sen hedelmää ei ole maistettu, se tuntuu houkuttelevalta mahdollisuudelta. Ties, mitä hyvää eteen aukeaakaan! Vain yksi asia tuntuu estävän. Raamatussa oleva Jumalan sana ja puhe synnistä. Nopeasti on julkista asemaansa varjeleva kirkkokin taivutettu uutuuksille myöntyväksi. Kristittyjen vastainen pakanallinen kansalaismielipide kasvaa koko ajan.

Jostakin syystä taistelu kansan sielusta useimmiten on sijoittunut elämän kunnioittamisen alueelle, avioliitto- ja perhe-elämän asioihin tai rahajumalan houkutuksiin. Kuka enää jaksaa muistuttaa puolesta miljoonasta suomalaisesta, joiden elämä päättyi ennen kuin he näkivät isää ja äitiään. Ja jos lyhennetään elämän alkupäästä, miksei pian lyhennettäisi lopustakin. Mitä viestittää sikiöseulonta vammaisten ihmisarvosta? Järkyttävien koulusurmien jälkeen on kyllä puhuttu aselain tiukentamisesta, muttei kummankin surmaajan jättämistä viesteistä, joiden mukaan heidän elämänkatsomuksensa perustui darwinistiseen kehitysajatteluun ja ateismiin.

Keskustelun alla oleva homoparien adoptio-oikeus on vain yksi askel matkalla, jonka päässä on sukupuolineutraali avioliiton määrittely ja sen mukana niiden tuomitseminen syrjinnästä, jotka puolustavat kristillistä naisen ja miehen avioliittoa. Onko viimeisetkin sunnuntait ja perheen yhteiset ajat uhrattava tavarajumalan alttarille?

Raamatun profetia kuvaa antikristusta, joka puhuu Jumalaa vastaan, hävittää Jumalaan uskovia ja pyrkii muuttamaan ajat ja lait. (Dan 7:25) Kuinka monta kertaa olemme kuulleet tämän perustelun: aika on muuttunut, se mikä koski Raamatun aikaa, ei enää koske meitä. Sellaista on kristillisyydestä luopumisen meno täällä Suomessakin, että Jumalan on pyydettävä anteeksi Sodomalta ja Gomorralta, elleivät tuomiot kohtaa myös meidän kansaamme.                                     

Taistelu ihmisen ja kansan sielusta

Sota jatkuu. Meissä kaikissa jatkuu se, mistä virsi toteaa: ”Tääll on sota, kilvoitus, vaiva ja työ.” Vihollinen ei tule nyt idästä, vaan vihollinen on tämän maailman ruhtinas, jolla on liittolainen omassa sisimmässämme. Paleltumisvaarassa eivät nyt ole jalat ja kädet, vaan sydämet. Epäusko ja sen mukana välinpitämättömyys ja paha olo kasvavat sisimmästämme. Puutetta ei ole elintarvikkeista, mutta elämän lämpimät peruseväät usko, toivo ja rakkaus uhkaavat loppua. Kovasydämisyyttä seuraa kovakorvaisuus, sitten tulee kovanaamaisuus ja lopulta kovakouraisuus. Nyt kun meidän maassamme on käynnissä voimakas uusateistinen missio, on syytä muistaa, mihin 70-vuotinen ateismin kokeilu johti itäisessä naapurimaassamme. Jos Jumalan pelko kitketään ihmismielistä, on ihmisiä hallittava pelolla ja väkivallalla eikä ihmiselämän arvottomuutta, tyhjyyttä ja tarkoituksettomuutta kestä kohdata selvin päin. Vapaus Jumalasta ja hänen käskyistään johtaa kyllä siihen, ettei kukaan tee enää mitään moraalisesti väärää eikä kukaan voi asettua toisten yläpuolelle moraalin vartijana, mutta seurauksena ovat uudet kahleet ja käskijät, jotka eivät ihmistä säästä.

Kristitty yrittää nähdä kuinka asiat oikeasti ovat ja miltä tulevaisuus näyttää. Mutta hän ei  kuitenkaan jää närkästyneenä kauhistelemaan maailman menoa, vaan näkee syvimmältään itsenäisyyden ja hyvinvoinnin Jumalan lahjoina ja tehtävänä. Kysymykseen ”miksi itsenäisyys”, antaa Raamattu mm. seuraavat vastaukset.

1. ”Yhdestä ihmisestä Jumala on luonut koko ihmissuvun, kaikki asumaan eri puolille maan päällä. hän on säätänyt niille määräajat ja asuma-alueiden rajat, jotta ihmiset etsisivät Jumalaa ja kenties hapuillen löytäisivät hänet.” (Apt 17:26,27) Jumala tahtoo, että ihmisillä on isänmaansa, jota ei mikään uhkaa ja että jokainen etsii Jumalaa. Etsivä kyllä löytää.

2. ”Kehotan rukoilemaan …kaiken esivallan puolesta, että saisimme viettää rauhallista ja hiljaista elämää kaikessa jumalisuudessa ja kunniallisuudessa.” (1 Tim 2:2)

Luopumuksen, häpeän ja sairaan kulttuurin riittää erottamaan kristillisestä, kunniallisesta ja terveestä elämäntavasta jo usein kaksi yksinkertaista eettistä kysymystä: voitko suositella ehdolla olevaa elämäntapaa lämpimästi kaikille ja toivoisitko vilpittömästi, että läheisesi, puolisosi, lapsesi, vanhempasi toimisivat ja eläisivät niin.

Mitä rukoukseen tulee, salli minun sanoa suoraan. Sydämen salaisessa sopukassa meistä on tullut kohtaloon uskojia. Emme edes enää arasti epäile, vaan olemme jo lähes varmoja siitä, että rukous on puhelin, jonka toisessa päässä kukaan ei vastaa.

Rukous on ennen muuta yhteyttä Jumalaan, tarttumista hänen ojennettuun käteensä. Todellisuudessa montaa rukoilijaa ei kiinnosta tämä käsi, vaan kädessä olevat lahjat: terveys, onni, vauraus ja menestys. Etsitkö sinä rukouksissasi antajaa vai annettavaa? Miten kiihkeä olikaan rukous hädässäsi? Miten laimea kiitos, kun välitön vaara oli ohi.

On kädet, joille voimme laskea taakkamme. Meitä vartioivat silmät, jotka näkevät tuskamme ja kaipauksemme. Meitä kuuntelevat korvat, jotka kykenevät tulkitsemaan huokaukset.

”Syvyydestä minä huudan sinua, Herra.” Niin, saat sen todella tehdä. ”Hän on sinut nimeltä kutsunut.” Miksi et vastaisi, korottaisi äänesi tai kuiskaisi: ”Täällä.”

3. ”Kiittäkää Jumalaa hyvästä maasta. Varokaa unohtamasta Jumalaa…Noudattakaa aina hänen käskyjään…Kun omaisuutenne karttuu, varokaa tulemasta ylpeiksi ja unohtamasta Jumalaa.” (5 Moos 8:10 – 17)

”Älkää unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne.” (Hepr 13:16) On autettava muita sillä, mitä itsellä on, jotta muutkin pääsisivät siihen, missä itse on.

4. Kirkkojemme kellojen on saatava uusi sointi. Ei sellaisen kirkon, joka ahkerasti niiaillen ja uutterasti pokkuroiden etsii maan mahtavien ja kansan gallupien hyväksyntää, vaan sellaisen kirkon, joka on suolana ja valona, ei säästä sanomaa synnistä ja armosta, asettuu heikkojen puolelle ja antaa äänen niille, jotka tahtovat uskoa, toivoa ja rakastaa.

Koska emme useinkaan jaksa tai halua kirjoittaa ja kuuluttaa näkemystämme, kertokaamme vakaumuksemme jaloillamme. Etsikäämme ne alttarit ja saarnatuolit, joiden ääreen haluamme asettua, koska haluamme kuulla julistettavan Jumalan sanan ja kuulla hyvän Paimenemme äänen.