Anteeksiantamuksen koulussa

Hautajaisten jälkeen

Rakkaat ystävät, olemme tänään anteeksiantamuksen koulussa. Saarnateksti (1.Moos. 50:15 – 21) vie meidät hautajaisten jälkitunnelmiin, tilanteeseen, jossa suvun isä on haudattu ja nuoremman sukupolven viimeinen yhdistävä side katkaistu.

Isä Jaakobin hautajaiset olivat komeat. Eikä valtiollisia juhlallisuuksia vähiten koristanut se, että rikkinäisten ja riitaisten vaiheiden jälkeen Jaakobin kaksitoista poikaa kantoivat yhdessä hänet hautaan, ja yhdessä surivat ja kunnioittivat isänsä muistoa.

Mutta kuten aina, Jaakobinkin hautajaisten jälkeen oli pesän selvittämisen aika. Missä yhteinen suru ja yhteiset järjestelyt yhdistävät, siellä menneisyyden pesän selvittäminen usein erottaa. Tässäkin maassa saarnatekstimme hetki on monen suvun kipeä kohta. Se, minkä suvun isän tai äidin läsnäolo on pitänyt pinnan alla, roihahtaa täydeksi riidaksi, kun vanhempien varjo väistyy.

Veljesten pelko

Veljesten kaunoilla on usein pitkät juuret. Silloinkin, kun kaunat eivät kuki kaikkien nähtävillä, juuret ovat lujassa, jos niitä ei ole yhdessä ja Jumalan edessä revitty irti sydänmaasta. Joosefin ja veljiensä kohdalla kaunan juuret jäivät kytemään. Vaikka kohtaaminen pitkän ja lopulliseksi luullun eron jälkeen oli vapauttava kokemus, syyllisyys ja sen mukana pelko, jäivät silti itämään. ”Entäpä, jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan ja sittenkin kostaa meille?” (1.Moos. 50:15)

Se, mikä Joosefin puolelta oli vilpitöntä, oli sittenkin veljien puolelta liian vaikeaa vastaanotettavaksi. Joosefin talossa tehty sovinto oli virallisen tilanteen ja isään liittyvän myötätunnon rasittama. Entäpä, jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan?

Veljesten pelko kertoo, millainen vieras syyllisyys sydänalassamme on. Kun se jää asukkaaksi, ovat rauha ja lepo mennyttä. Se, mikä on tapahtunut, kalvaa sisintä ja ruokkii siellä ainaista epäluuloa ja epäilystä.

Edelleen veljesten pelko kertoo sen, ettei ihminen voi ihmiseltä ottaa syyllisyyttä pois. Vaikka Joosef oli kieltänyt veljiään syyttämästä itseään (1.Moos. 45:5); vaikka hän oli vakuuttanut rakkauttaan, menneisyyden juuret pysyivät. Oma armottomuus – kun Joosef aikanaan rukoili armoa (1.Moos.42:21) – teki mahdottomaksi uskoa Joosefin armollisuuteen. Entäpä, jos Joosef nyt kääntyy meitä vastaan?

Ihminen ei voi ihmistä vapauttaa

Uskon, että Joosefin nuoruusvuosien unilla oli tässä ”pesän selvityksessä” suuri merkitys. (1. Moos. 37) Veljesten ensimmäinen kohtaaminen Egyptissä – vuosien jälkeen ja odottamatta – oli kuin ensimmäisen unen toteutuminen. Joosef kohtasi viljaa hakemaan tulleet veljet kasvoilleen maahan langenneina: Siinä he olivat kuin lyhteet, Joosefin eteen kumartuneina.

Nyt isän kuoltua, kävi toteen uni auringosta, kuusta ja yhdestätoista tähdestä. Joosef oli mahtavampi kaikkia sukunsa jäseniä. Enää edes isän tai äidin arvovalta ei sitonut häntä: Siinä he nyt olivat, veljekset – yksitoista tähteä – armoa rukoilemassa hänen edessään: ”Anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme”, ”me rupeamme vaikka sinun orjiksesi”.

Joosefin vastaus pelkoa vapiseville veljilleen on yksi Raamatun kauneimpia ja puhuttelevimpia. ”Älkää olko peloissanne, enhän minä ole Jumala.” Sanat loistavat uskossa näkemisen kirkkautta. Niissä välittyy kokemus, että kaikesta kuuluu kunnia Jumalalle. Jopa unet, joista ylimielisesti kerroin, annettiin kirkastamaan Jumalan kunniaa. Ja niiden valossa näen nyt, että valtani on annettua valtaa. En seiso tässä omasta ansiostani, vaan Jumalan rakkaudesta kansaani ja sukuani kohtaan. Siksi rakkaat veljeni: ”Älkää olko peloissanne. Enhän minä ole Jumala!” Enhän minä voi teitä tuomita, mutta en liioin vapauttaakaan. Vuodattakaa siksi syyllisyytenne Jumalalle. Te rukoilitte – niin kuin Isä meidän rukouksessa – ”anna siis meille nyt anteeksi meidän rikoksemme”. Mutta rukoilkaa se Jumalalle, sillä Hänellä yksin ovat avaimet menneisyytenne juuriin!

Rakkaat ystävät. Tämä on sana meillekin: Älä etsi ihmisiltä sitä, mikä tulee yksin Jumalalta. Synnin ja syyllisyyden taakkaa ei voi ihminen ihmiseltä ottaa. Se ei lähde, vaikka kuinka kieltäisimme toista syyttämästä itseään. Se ei lähde, vaikka kuinka vähättelisimme tapahtunutta tai vaikenisimme siitä. Mutta kun menneet kätketään Jeesuksen verisiin haavoihin, silloin katkeavat vanhat juuret ja väistyvät painajaiset. Kirjeessään Johannes vakuuttaa: ”Täydellinen rakkaus karkottaa pelon.” (1. Joh. 4:18)

Armahtavaisuus kirkastaa Jumalan kunniaa

Rakkaat ystävät! Saarnatekstimme on kuin helminauha, johon on pujotettu toinen toistaan kirkkaammin säteileviä jakeita. Se on myös Joosefin tähänastisen elämän hengellinen testamentti. Kuin yhteenveto siitä, mikä hänelle on elämän käsittämättömissä vastoinkäymisissä kirkastunut.

Osoitettuaan veljilleen, mistä löytyvät viimeinen oikeusaste ja todellinen apua sielun hätään, Joosef jatkaa näin: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa, mutta Jumala käänsi sen hyväksi. Hän antoi tämän kaiken tapahtua, jotta monet ihmiset saisivat jäädä henkiin.” (1. Moos.50:20)

Joosefin sanoissa kuulemme, mitä on kristillinen armahtavaisuus. Sillä on oleellinen ero siihen, mitä nykyisen suvaitsevaisuuden nimissä kutsutaan armahtavaisuudeksi. Nimittäin kristillisellä armahtavaisuudella on aina hintansa. Se merkitsee aina uhriin suostumista ja omastaan luopumista. Se on hyväksymistä niin, että oma sydän on vereslihalla ja oikeustaju, joka tuntee minun oikeuteni, tulee loukatuksi. Kosto ja hyvitys jäävät saamatta, koska luovutan ne omista käsistäni Jumalalle ja tunnustan, että hän voi käyttää ilmeisiä vääryyksiäkin tarkoitusperiensä toteuttamiseen.

Joosefin sanoissa kuulemme senkin, ettei kristillinen armahtavaisuus merkitse totuuden kieltämistä, eikä sitä, ettei asioista puhuttaisi. Voit vain kuvitella, miten lujaa läsnä olevien sydämiä viilsivät nämä sanat: ”Te kyllä tarkoititte minulle pahaa.” Ne palauttivat totuuden kaikkien mieliin. Veljet näkivät silmissään avuttoman ja armoa huutavan, noin kahdeksantoistavuotiaan pikkuveljensä. Joosefin veljet muistivat käsisään, miten se löi raivolla heikompaa ja työnsi muiden mukana tätä kaivon pohjalle. Silmissään he näkivät viimeisen katseen, joka armoa anoen kääntyi heihin, kun he olivat myyneet Joosefin orjaksi. Samoin Joosef tunsi luissaan kaiken vihan ja ennen kaikkea hylkäämisen: Omat veljet olivat valmiit myymään hänet orjaksi. Omille veljille hän ei ollut minkään arvoinen.

Mutta tämän totuuden ja siihen liittyvien tunteiden ylle vedetään nyt Jumalan kunnian peite. Ystävät, missä ikinä osoitetaankin armahtavaisuutta ja anteeksiantoa, siellä kirkastetaan aina Jumalan kunniaa. Joosefin sanojen äärellä tajuamme oman kypsymättömyytemme ja armottomuutemme. Tajuamme, että tällaiset timantit hioutuvat Jumalan koulussa ajan kanssa ja kovan paineen alla. Joosef, jos kuka, olisi voinut olla katkera Jumalalle. Hänet oli täydellisesti hylätty ainakin kolme kertaa: Veljet myivät orjaksi, esimies Potifar, heitti syyttömänä vankilaan, vankitoveri unohti saatuaan avun. Mutta sen sijaan, että Joosef olisi kietoutunut katkeruuteen ja vihaan, hän takertui ainoaan, joka ei hylkää. Hänen toivonsa oli Jumalassa silloinkin, kun toivoa ei ollut. Isä-Jaakob näki jotakin tästä poikansa elämänkoulusta, kun hän siunasi Joosefin sanoen, ”Kaikkivaltias, joka siunaa sinua, antaa siunauksia ylhäältä taivaasta ja siunauksia syvyyksistä maan alta”. (1. Moos. 49:25) Ystävät! Siunauksia syvyyksistä – niitä Joosef oli elämänsä aikana saanut ja juuri ne olivat hioneet esiin kauniin timantin. Se on: Jumalan lapsen, jolla on suuri sydän ja armahtavainen mieli; joka ennemmin luopuu omastaan ja antaa anteeksi kuin korottaa itsensä tuomarin ja Jumalan paikalle.

Joosef uskoi ja siksi hän sai nähdä

huomasin saarnaa kirjoittaessani esittäväni Jumalalle vastalauseita. Helppohan Joosefin oli luottaa Jumalan johdatukseen! Helppohan hänen oli suostua paikalleen, koska hän sai nähdä, mihin kaikki tähtäsi! Joosefin testamentti kirjoitettiin näkemisen, eikä sokean uskon tunnelmissa. Unet olivat saaneet selityksensä, kärsimykset merkityksensä. Iloista ja suruista oli piirtynyt palapelin tavoin esiin Jumalan kaunis suunnitelma, ja ennen kaikkea Hänen rakkautensa yhtä ihmistä, hänen perhettään ja kansaansa kohtaan.

Mutta entä ne epätoivoiset tilanteet, joissa olemme neuvottomia: Tunnemme kipua ja kärsimme vääryyttä, edessä näkyy pelkkää pimeyttä? Kun katselemme Joosefin elämää, voimme tehdä sen itseämme mukaan sovittaen, mutta tietoisina näköharhan vaarasta. Nimittäin Joosefin testamentti kirjoitettiin ajallisessa elämässä täyttymyksen ja perille pääsemisen tunnelmissa. Oman elämämme epätoivoisten tilanteiden keskellä emme voi verrata itseämme Joosefiin perillä. Meidän on etsittävä kosketuskohtamme Joosefista matkalla! Ja voit olla varma, että löydät tästä miehestä kohtalotoverin ja ymmärtäjän sieltäkin, missä inhimillinen turva on poissa, missä ei ole vastauksia eikä merkityksiä, vaan yksinäisyyttä, pimeyttä ja epätoivoa. Mutta sielläkin, elämän vankiloissa, petettynä ja peloissaan, tämä mies rohkaisee sinua jättämään itsesi Jumalan käsiin. Vaikka hän ei näe, vaikka hän tiedä miksi, hän rohkaisee sinua jättämään kysymyksesi, kipusi ja häpeäsi Jumalan käsiin.

Ja mitä muuta Joosefin tarina on kuin Jumalan suuri lupaus! Kerran koittaa päivä, jolloin vääryydet tulevat julki. Se mikä on satuttanut, saa merkityksensä – ja ennen kaikkea: Jumalan armo ja anteeksiantamus näyttävät voimansa maailman suurimpana ja kauneimpana mahtina.

Ystävät! Joosefin ja veljien viimeinen pesänselvitys olisi voinut olla rumia episodeja sisältäneen tarinan ruma päätös. Mutta sen kaunistivat totuus ja armo. Niiden läpi katsottuna koko tarina sai merkityksen ja kirkasti jumalallisen käsikirjoituksen kauneutta. Joosef sai nähdä, koska hän uskoi. Muista tämä: Joosef sai nähdä, koska hän uskoi.

Tässä on sana meillekin. Kristitty on varmojen lupausten lapsi. Se, joka uskossa jättäytyy Jumalan varaan, saa kerran nähdä. Elämämme on matka, jolla on episodinsa, mutta uskossa Jeesukseen Kristukseen, se on matka, jolla näkemisen hetki tulee. Jos emme saa sitä Joosefin tavoin tässä elämässä, saamme tulevassa. Kerran ”kuivataan joka ainoa kyynel”. Kerran vääryydet tuomitaan ja oikeus voittaa. Mutta ne rikkomukset ja laiminlyönnit, jotka uskossa jätämme Jeesuksen verisen ristin juureen, ne kirkastetaan rumina ja karkeinakin paloiksi Jumalan suuressa suunnitelmassa. Me emme voi niistä ylpeillä, mutta sitä saamme kerran ihmetellä, miten vääryydet, joita kohtasimme ja joita itse aiheutimme, löytävät kauniin paikkansa Jumalan suunnitelmien palapelissä.

Siksi ystävät, Paavalin sanoin: ”Antakaa toisillenne anteeksi, niin kuin Jumalakin on antanut teille anteeksi Kristuksen tähden.” (Ef. 4:32) Haudatkaa vanhat kaunat yhdessä sopien, antakaa vihan ja katkeruuden kahleiden sulaa rakkauden köysiksi, jotka tukevat horjuvaa ja nostavat langenneen.