ÄÄNEKÄS USKO saarna 28.2.2010, Keijo Rainerma

Keijo Rainerma saarnasi 2. paastonajan sunnuntaina 28.2.2010 Kankaanpään kirkossa ja Radio Dein radiokirkossa.                                       

Evankeliumi Matteus 15:21- 28. Aihe: Rukous ja usko

ÄÄNEKÄS USKO

Tultuaan julkisuuteen ei Jeesuksella kotimaakunnassaan Galileassa ollut lepoa eikä rauhaa.  Ihmiset tungeksivat hänen luokseen, sairaat vaivoineen,  kirjanoppineet kysymyksineen, elämän mieltä janoavat kaipauksineen ja tarkkailijat uteliaisuuksineen.  Tavan takaa Jeesus vetäytyi yksinäiseen paikkaan lepoa ja rukousta varten ja kehotti mukaansa opetuslapsiaankin.  Nyt Jeesus etsi yksinäisyyttä ja rauhaa vaihtamalla tyystin maisemaa.  Nykyisen Libanonin alueella sijaitseviin Välimeren rannikkokaupunkeihin Tyyroon ja Siidoniin oli matkaa sadan kilometrin molemmin puolin, lyhyempi matka kuin esimerkiksi Jerusalemiin.  Israelista katsoen oltiin ulkomailla ja pakanoiden keskellä.  Olihan satamakaupunkien syke toista kuin Kapernaumin hiljainen kylänraitti, mutta suurkaupungin vilinässä ihmisiä katsellessa voi olla hyvinkin yksikseen ja itsekseen.  Jos ajatus oli tämä, se ei kuitenkaan toteutunut.

Evankeliumien mukaan myös tuolta alueelta oli tullut ja tuotu sairaita ja muita Jeesuksen luo Galileaan apua saamaan. (Matt 4:24,25)  Avun saaneet olivat palattuaan kertoneet Jeesuksesta.  Kuulopuheiden perusteella seudulla asuva nainen, jota evankelista Markus kutsuu ”kreikattareksi”, kreikkaa puhuvaksi foinikialaiseksi, tuli Jeesuksen luo. (Mark 7:26)  Yhteinen kieli oli kreikka, jota myös Jeesus ja opetuslapset tarvittaessa puhuivat. Historioitsija Josefuksen mukaan Tyron foinikialaiset suhtautuivat kaikkein vihamielisimmin juutalaisiin.  Mutta ennakkoluulot saivat  olla sikseen, sillä paljon suuremmat asiat olivat nyt kysymyksessä. 

Yksi asia täytti tämän naisen ja äidin elämän: tytär – ehkä tuolloin jo aikuinen – oli vakavasti sairas, henkisesti sairas niin kuin päättelemme, koska Matteus lainaa naisen sanoja ”paha henki vaivaa kauheasti tytärtäni”.  Muista perheen jäsenistä ei kerrota, mutta mieleltään sairaan tyttärensä äitinä ja hoitajana hän oli ympäristössään merkitty ihminen.  Raskas syyllisyys tyttären sairaudesta ja ehkä köyhyyskin olivat alituisina seuralaisina.  Pakanallisten temppelien epäjumalat olivat ilmeisesti saaneet ottaa vastaan naiselta lukuisat uhrit ja rukoukset.  ”Ei auta loitsu, ei rukous”, toteaisi oikea pakana.  Mutta Raamattu todistaa toisin.  Ratkaisevaa on, mihin suuntaan ja kenen puoleen odotuksemme, toivomme ja rukouksemme kääntyy.  Tämän todistaa meille kanaanilainen nainen, joka – Markuksen mukaan – polvistuu  Jeesuksen eteen ja huutaa: ”Herra, Daavidin Poika, armahda minua.”  Taakka on rakastavan äidin, kun lapsi on sairas.  Yhtä pitävästi sen todistavat myös ne isät, jotka lapsen vakava sairaus sai kääntymään Jeesuksen puoleen ja jotka saivat avun. (Mark 9:17 – 27; Joh 4:46)  Polttava on niin äidin kuin isänkin avuton hätä, kun kaikki voitava sairaan lapsen hyväksi on tehty.  Jäädäkö siihen, vai tarttuako viimeiseen oljenkorteen, rukoukseen ja esirukouksen pyytämiseen.  Hätä on suuri rukouksen opettaja oli maailmankatsomus mikä tahansa.

Vaikeneva Jeesus ja perässä kulkija

Vaikeneva Jeesus askarruttaa mieltämme.  Vielä enemmän vaikeneva Jumala kummastuttaa, suututtaa ja aiheuttaa epäuskoa ja Jumalan kieltämistä.  Jos Jumala on rakkaus ja kaikkivaltias, kuinka hän sallii, miksi hän ei puutu?  Kestämätöntä on taivaallinen hiljaisuus ja vähintäänkin viivyttely samaan aikaan, kun kaikenlaiset tyrannit saavat riehua, luonnonkatastrofit tekevät tuhojaan ja mittaamaton kärsimys piinaa voimattomia ja pieniä ihmisiä.  

Kärsimys ja kuolema kuuluvat tähän langenneeseen maailmaan.  Ne ovat vihollisvaltoja, jotka Jumala tulee poistamaan, mutta se tapahtuu Jumalan lupauksen mukaan vasta, kun vanha katoaa ja luodaan uudet taivaat ja uusi maa.  Nyt on se aika, jolloin Jumala kutsuu jokaista syntistä, kärsivää ja kuolevaa turvautumaan ja uskomaan Jeesukseen ja jokaista lähimmäisenä kantamaan kärsivän kuormaa.  Joku sanoi kyllä rukoilleensa Jumalalta apua, mutta ei Jumala auttanut, ihmiset kylläkin.  Usein Jumala toimii ihmisten kautta.  Ei ole ihmisten apua ilman Jumalan antamaa apua.

Julkisen toimintansa lyhyenä aikana Jeesus itse keskittyi oman kansansa, juutalaisten tavoittamiseen.  Opetuslasten tehtäväksi Jeesus antoi koko maailman valloittamisen. Koskaan Jeesus ei silti kieltäytynyt auttamasta muiden kansojenkaan ihmisiä, jotka etsivät häneltä apua.  Päinvastoin hän osoittaa monet pakanat esimerkilliseksi uskossaan.  Niin nytkin ja varmaan tähän liittyy Jeesuksen vaikeneminen.  Nainen tulee esimerkiksi ja rohkaisuksi hellittämättömästä uskosta.  Se olikin tämän kirkkopyhän aihe aikaisemmin.  Matteuksen evankeliumin kommentaarissaan Erkki Ranta toteaa, että tämä nainen kaltaisineen on todellinen reminiscere- ihminen.  Tuo sana tarkoittaa muistamista ja tulee pyhäpäivän antifonipsalmista 25:6: ”Herra, sinä olet laupias, muista minua!”  Arkkivirressä veisataan: ”Ja vaikket vastausta saa, kun huudat ensi kerran, et virvoituksen pisaraa, kun huokaat puoleen Herran, jos onkin teräskova maa, ja taivaan viha kauhistaa, niin sinut siellä kuullaan.  Jos herra näyttää viipyvän näin koetellessansa, kuitenkin aina nääntyvän hän nostaa armollansa.” (Virsi 365:4,5)

 Tämä reminiscere- muista minua –usko, hellittämätön usko ei loukkaannu, vaikka kysymykset jäävät vaille vastausta, Jeesuksen vaikenemiseen eikä edes tylyiltä ja loukkaavilta tuntuviin sanoihin Israelin kadonneiden etuasemasta tai lasten leivästä koiranpennuille.  Ei sellaisella, jolla on hätä ja joka on tosissaan, ole varaa loukkaantua.  Päinvastoin.  Usko on valmis  tunnustamaan oikeaksi Pyhän Raamatun kovatkin tuomion sanat ja sen, että aivan oikein ne puhuvat juuri minusta.  Omaa kylvöäni saan niittää, kärsimyksen olen ansainnut eikä minulla ole laillista oikeutta vaatia Jumalaa minua kuulemaan ja auttamaan.  Mutta hellittämättömän uskon rukoilija muistuttaakin Jumalaa toisen ansiosta, siitä, mitä Kristus on tehnyt puolestani.  Älä, laupias Jumala, muista ansiotani, vaan muista armoasi.  Armoa pyytävä jää kokonaan armahtajan varaan.  Sydämen rukousta ei ole siellä, missä ollaan tyytyväisiä itseensä ja luotetaan omiin mahdollisuuksiin.

Erinomaisessa hartauskirjassa ”Mannaa Jumalan lapsille” Martti Luther toteaa, että sana tässä opettaa, mitä ihmissydän ahdistuksen hetkenä kokee.  Silloin sydän ei muuta luule olevan kuin pelkkää kieltoa.  Vastoin näkyvää ja kuuluvaa Jeesuksen sanoissa on kuitenkin pelkkää myöntymistä.

Usko jää kokonaan Jumalan arvioitavaksi; meistä ihmisistä ei ole sen paremmin oman kuin toistenkaan uskon mittamiehiksi.  Nainen saa itse Herralta arvion uskostaan: ”Suuri on sinun uskosi, nainen!”  Naisen usko oli suuri siksi, että hän uskoi suureen Jumalaan.  Sellainen usko ei heitä asiaansa sikseen eikä jätä koskaan suuressa ahdistuksessakaan taakan kanssa yksin.  Rukoileva äiti sai Jeesukselta lupauksen sanan ja lähti sen sanan varassa kotiin tytärtä katsomaan.  Hänellä oli jo pyytämänsä tyttären terveys, vaikka äiti ei sitä vielä hetkeen nähnyt.

Tee hänelle jotakin

Hädässään nainen oli saanut myös puolesta puhujia, esirukoilijoita.  ”Tee hänelle jotakin”, olivat opetuslapset jo ehtineet pyytää Jeesukselta, kun äiti avunhuutoineen oli kulkenut heidän kintereillään.  Eikä kyse ollut halusta päästä häiriötekijästä eroon, vaan toivomuksesta, että Jeesus kuulisi äidin pyynnön,  parantaisi hänen lapsensa ja päästäisi äidin armahdettuna lähtemään.  Sama alkukielen ilmaisu on vanhan Simeonin rukouksessa hänen pitäessään Jeesus –lasta sylissään: ”Herra nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään” tai nykysuomennos ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä” (Luuk 2:29).

Tämä sana johtaakin jokaisen meistä, sellaisenkin, joka elämän kärsimysten ja ahdistusten kanssa olisi päässyt hyvinkin vähällä, vakavaan kysymykseen.  Suuri ahdistus ja hätä tulee minuakin vastaan: kuolema on kohdattava.  Jos on elämässä kahdenlaisia ihmisiä, on syntisiä ja armahdettuja syntisiä, niin on kuoleman hetkelläkin.  Toiset kuolevat omassa varassaan.  Ei ole sellaisessa lähdössä lohdutusta ja iankaikkisen elämän toivoa.  Toiset sitä vastoin kuolevat Jumalan armon varassa, Kristuksen sovitustyöhön turvautuen.  Sellaisessa lähdössä on lohdutus ja ikuisen elämän toivo.  Tällainen iloinen kuolevainen sai vanha Simeonkin olla.

Jokainen suru, menetys, kärsimys, vastoinkäyminen on kuin pieni kuolema.  Siksi tämän päivän evankeliumi armoa ja apua pyytävästä rukouksesta ”muista minua” ja rohkaisevasta esimerkistä hellittämättömään rukoukseen opettaa meitä valmistautumaan iäisyyttä varten.  Kun me hädän hetkellä rukoilemme ja odotamme apua Jumalalta ja jätämme näin itsemme Jumalan armon varaan, on tämä asia jo opittu ja tuttu kuoleman hetkeäkin varten.  Mutta jos tämä asia ei ole tullut tärkeäksi tämän elämän aikana, tulleeko se enää tärkeäksi ja avuksi kuolemankaan hetkellä?

Vaikuttaa siltä, että ahdistusten tullessa meillä on kolme vaihtoehtoa.  Ensimmäinen on se, että emme edes odota, emmekä pyydä apua Jumalalta.  Maailmankatsomuksemme ja uskomme mukaan taivas on tyhjä eikä Jumalaa ole.  On vain modernin ihmisen täydellinen yksinäisyys ja surullinen ja raaka totuus.  Toisen vaihtoehdon voisi ilmaista virren sanoin: ”Mua auta, Herra, mä toivon vaan, vaikkei ois toivoa ollenkaan.” (631:4)  Sisimmässä asuu kaipaus ja toivo: ehkä sittenkin on joku ihmistä ja kärsimystä suurempi, Joku, joka näkee, kuulee ja johtaa.  Hyvät ja vaikeat ajat tulevat ja menevät, mutta eivät johda lähempään suhteeseen tämän Jonkun kanssa.  Jumala on vakuutuksen kaltainen hätävara, joka unohtuu, kun välitön vaara on ohi.  Kolmas mahdollisuus on se, että kaikista esteistä ja epäilyksistä huolimatta käännymme rukouksinemme Jeesuksen puoleen, emmekä hellitä.  Tästä avautuu tie.  Kristittyjen sanontaa lainaten: Rukous on taivaan avain, sen on uskovaiset havainn´.